Blogi, Kulttuuri, Perhe

Meidänlainen Isänpäivä part 1

Se aika täällä taas kun juhlistetaan iskää. Ainakin meillä se on edelleen Isänpäivä.

Mä menin aina sekaisin pienenä kun Jenkeissä juhlittiin Isänpäivä kesäkuussa ja täällä taas marraskuussa. Toki mun isäsuhde oli kaikkiaan hyvin monimutkainen kun sain välistä vihaisen puhelinsoiton unohdettuani sen päivän vaikka hän oli unohtanut mun menneen synttärin. Ikää minulla kuitenkin kokonaiset 9 vuotta. Senhän hän toki kompensoi lähettämällä paketin jonain vuonna mahdollisesti elokuussa jos kunto antoi periksi. Mut siitä sitten joskus. Onneksi mulla oli maailman kuitenkin paras Pappa.

Mun lasteni ja itseni onneksi mulla on kaksi isää joita juhlistaa. Jep, mulla on kaksi ”baby daddyä”. Ensimmäisestä liitosta siunaantui kaksi tyttöä ja toisesta yksi yhteinen biologinen tytär sekä yksi bonuslapsi. Eli nykyisen miehen lapsi edellisestä liitosta. Aikamoinen sekametelisoppa, mutta sairaan huikee jengi. Vanhemmat tyttäret saavat ansaitusti viettää isänsä kanssa tämän viikonlopun ja ikääkin on sen verran että osaavat itsekseen taikoa aamiaisen sun muut härpäkkeet isälleen.

Meidän pitää juhlia Isänpäivää hiukan etukäteen täällä Lapissa jotta Sampon tyttäret pääsee isin rinnalle juhlimaan. Meitä valitettavasti kutsuu NLP kurssi sekä joka osuu samaan ajankohtaan, mutta eipä siinä mitään, ei kai se päivän päälle ole. Saadaan aikaan bileet oli päivä mikä hyvänsä. Rianna 3 vee tarttee hiukan apua järjestelyihin vielä. Tosin uskon puhuvani valtaosan isien suulla kun sanon ettei sillä oo oikeastaan mitään väliä vaikka tarjoiltais käsissä lämmitettyä banaania (kuten yksi kaunis vuosi meillä).

Sampo toivoi että tekisin Isänpäivä voileipäkakun. No sillälailla… Ei siinä muuten mitään, mutta ikinä en oo moista tehnyt eikä täällä nyt niin hirmuista kilpailua leipomoistakaan ole. Sekin saattoi hankaloittaa toiveen toteutumista että hän antoi projektille yhden päivän varoajan.

Meidän keittiö ja palvelutiski kaupalla on tällä hetkellä ison remontin alla niin sainpa sitten sauman nykäistä meidän omaa leipuri-kondiittoria hihasta. Hänellä oli omia hommia kädet täys, mutta suostui neuvomaan kuinka mini-voikkiskakku tehdään. Ei muuta kuin aineet kasaan. Sinänsä helppo tehtävä kun makutoiveet oli salami-jalopeno.

Projekti meni ihan ookoo, seuraavasta blogista näkyy lopputulos ja miltä meidän juhlinta näytti näin latteana arkipäivänä. Sen verran sanon että ei tullut mieleenikään luovuttaa! 😉 Tosin ei tää kyl mun juttu ollut.

Blogi, Perhe, Ura

Lopetan!

lopetan blogin pitämisen. Se oli tämän aamun ajatus.

Eilen aloitin bloggaamisen täällä Idealistan sivulla. Voi sitä onnen tunnetta kun unelma täyttyi. Sitten se lapsuusajan Minttu nosti päätään. Jos musta ei tule heti kättelyssä paras, niin luovutan. Näin äiti aina sanoi mulle kun jossain kohden lopetin break dancen tai esteratsastuksen.

Hajoan

Aamulla turhautti että yllänkö odotuksiin tai pääsenkö koskaan sisälle näiden upeiden bloggaajien joukkoon, vai taapellanko jälkijättöisesti perässä.

No hitsin pillit nainen, HERÄÄ! Mä olen eilen julkaissut elämäni ensimmäisen blogin ja vasta opettelen askeleita. Joskus mä jään tuijottamaan peilistä itseäni ja ihmettelen minkä takia olen niin kauhean julma ja kriittinen itseäni kohtaan. Joka tuutista hoetaan armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan ja huomaan toimivani juuri päinvastoin. En anna itselleni saumaa haparoida vaan homman pitäisi olla paketissa ja kuosissa heti saman tien. Johtunee oletettavasti taustastani jolloin koitin kompensoida poikkeavaa ihonväriäni kyvykkyydellä.

 

Aika vaikuttava joukko

 

Nämä samat asiat tuntuvat toistuvan kaavana tiettyjen elämäni osa-alueiden kesken. Urheilun ja ruokatottumusten kannalta ainakin. Teoria on hallussa, käytäntö ja itsehillintä on sitten toista. Jos en heti urheilun aloituksen ja ensimmäisten kuivien kanafileiden syönnin jälkeen ole aamuun mennessä hoikistunut vähintään 10 kiloa, antaa olla sit vain.

Työpäivä

Väsyttävää

Jännä sinänsä kaikki tuo edeltävä ”lopetan” puhe, koska pääsääntöisesti elämässä en ole ikinä luovuttanut. Mä oon nyt lasten vuoksi siirtynyt paikasta a paikkaan b jo seitsemän vuotta. Tätä hiukan aiemmin avasinkin edellisessä blogissani. Olin 19 vuotias nuori joka oli aloittanut ammattikorkeakoulun ja huomasin puhaltavani raskaustestiin josko se mahdollisesti kuivuis. No ei kuivunut ja mulla on tällä hetkellä huikea 17 vuotias tytär joka on todellakin opettanut minulle sinnikkyyden jalon taidon. Valmistuimpa ajallani vielä koulustakin. Eli ehkä mä opin vielä tämänkin. Koska loppujen lopuksi mä halusin blogia pitää jotta mulla olis ihan ikioma väylä mihin purkaa ajatuksia ja höpöttää eri ihmisten kanssa.

Jospa mä nyt vaan hengähdän ja annan itselleni tsäänssin. Eipä se kaiketi ota jos ei annakaan.

Face time

 

Instagram: kauppiaanrouva / Facebook / Snapchat: Kauppiaanrouva1

Kulttuuri, Matkustaminen, Parisuhde, Perhe, Tyyli, Ura

Sopeutua vai ei?

Miten syntyperältään Los Angelesilainen voi sopeutua eri osiin Suomen maata? Tällä hetkellä yhdistän kaksi kotia niin että reissaan Tampere-Äkäslompolo väliä kahden viikon välein.

Lähinnä mua itseäni alkoi mietityttämään kysymys johon törmään muutaman kerran viikossa. “Miten sä olet sopeutunut sinne Lappiin?” Niin no… Oonko mä sopeutunut? Tarviiko mun sopeutua? Mitä on sopeutuminen?

Mä olen niin erikoislaatuinen luonne että varmaan “piruuttanikin” olen vastaan valtavirtaa. Mä rakastan Lapissa tiettyjä asioita, mä rakastan Tampereessa tiettyjä asioita, rakastan Mäntässä tiettyjä asioita (olen kirjaimellisesti syntynyt Mäntässä, mutta pari viikkoisena lähdin takaisin äidin kanssa Losiin koska meidän koti oli siinä vaiheessa siellä), rakastan Las Vegasissa tiettyjä asioita (levoton sielu otti irtioton tyttäriensä kanssa sinne vuonna 2011 jotta tytöt sai kokea USAlaista koulujärjestelmää). No joo, mutta pitääkö mun sitten päättää mikä paikka on paras? En mä pysty. Joten mä tein erikoislaatuisen ratkaisun. Nää kaikki paikat kun kerran on “sisäänrakennettu” minuun, niin vien ne kaikki mukana paikasta riippumatta.

Lapissa rakastan tätä hiljaisuutta, mutta samaan aikaan inhoan tätä hiljaisuutta… Miten se on mahdollista? Hyvin. “Rock, rauha ja rakkaus.” Tarvitsen kaikkia, mutta omaan tahtiini. Mä voin elää Las Vegasilaista tyyliä vaikka oon Äkäslompolossa. Miten? No varsinkin sesonkiaikana kun tämä paikka on tulvillaan ihmisiä sieltä, täältä ja tuolta. Heidän kanssaan höpiseminen on mulle ominaista. Ette usko kuinka paljon ystäviä ja tuttavia olen saanut aluksi tuiki tuntemattomista ihmisistä. Mikä meitä sitten yhdistää? Aito kiinnostus toiseen ihmiseen. No joo, ja mites se hiljaisuus ja rauha saadaan sitten Tampereella? No ihan samanlaiten kuin täällä. Ei siellä kukaan “häiritse” jos et ole avoin sille. On paljon metsää, on paljon teitä joissa et kohtaa ristin sielua niin halutessasi.

Yhteiskunta, on se sitten maassa missä hyvänsä, määrää hyvin pitkälti normit. Mutta onko sen oltava niin. Uskon että yhteiskunta pärjää varsin hyvin ilman että minun tarvitsee elää kuten “kuuluu”.

JVGn ja Pete Parkkosen biisissä sanotaan niin hyvin.. “Nää vuodet ollu tuulisii, sä oot ollu juuri siin.” Mä oon elellyt pitkin poikin ja kokenut paljon. Mulla on mies joka on ollut “juuri siinä”. Hänellä on unelmia, minulla on unelmia. Mua eniten pelottaa että jätän elämäni elämättä. Tällä tietoa minulla on vain yksi elämä ja minun täytyy se elää niin kuin haluan. Olen valmis panostamaan siihen että elän oman näköiseni elämän. Fakta on se, että Äkäslompoloon minut toi rakkaus. Mutta rakkaus antaa myös mulle mahdollisuuden elää muualla kuin Äkäslompolossa. En halua sopeutua, en aio sopeutua. Niin kauan kuin en tee kenellekään pahaa niin koen että minulla on siihen oikeus.

Kuka minä olen? Michele Murphy-Kaulanen.

 

Instagram / Facebook / Snapchat: Kauppiaanrouva1