Uncategorized

Lukemalla maailma paremmaksi?

Niin tekopyhältä kuin se kuulostaakin, niin mun mielestä lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus. Se miten me annetaan heidän kasvaa ja kehittyä sekä kerromme elämästä ja realiteeteista, niin sitä enempi huomaan heidän miettivän asioita ja pohtivan omassa elämässään parannuskeinoja, uskaltavan unelmoida ja myöskin kyseenalaistavan monia asioita, joita minä vanhempana heille latelen ”totuutena”. Jonkun mielestä saattaa olla, että oma auktoriteettini on tässä suhteessa heikkoa, mutta itse koen sen niin, että ei minun tehtäväni ole kai muovata lapsistani omia kloonejani vaan kannustaa heitä omaan itsenäiseen ajatteluun sekä myös kritisoimaan kuivaa faktaa.

Katsottiin aamun ratoksi Pikku Kakkosta, jossa piirretyssä oli päähahmona tumma tyttö. Mun esikoinen kysyi sitten multa, että oliskohan multa jäänyt kokematta monia itsetunto nyypähdyksiä, jos olisin nähnyt ohjelmia, joissa meikäläisen väriset lapset temmeltää. Nii-in. Enpä osaa sanoa. Mutta sen mä tiedän, että nykyajan lapset ja nuoret ovat erittäin suvaitsevaa porukkaa. Ainakin nuoret, jota meillä pyörii (huom. Ei pelkästään omia kasvattejani). Kirjat ja ohjelmat ovat pullollaan erilaisuutta ja se ei ole enää mikään tuijotuksen kohde. Snäpissä mua seuraa monta kymmentä tuhatta nuorta. Inhottava sohaista nyt muurahaispesään, mutta valitettavasti monella aikuisella olisi rutkasti opittavaa ihan perustavanlaatuisista käytöstavoista lähtien. Se on siitä hauska kanava, ettei ne ota sanottuja juttuja faktoina vaan kyseenalaistavat ja ilmaisevat mielipiteitään, mutta ei solvaavassa sävyssä. Ainakaan minulle. Kun vertaa esimerkiksi Snapchatia ja Facebookin Kauppiaanrouva ”feediä”, niin kyllä mua enemmän monesti hävettää olla se ”aikuinen”, joka näitä lapsia kasvattaa. Mä en esimerkiksi laita omaa youtube-kanavan linkkiä enää Facebookiin aikuisten haukuttavaksi. Jätän sen katsottavaksi ihmisille, joita se kiinnostaa ja sitä pyytävät. Saattaa olla myös, että ylläpitämäni sivusto alkaa olla jo aikansa elänyt ja uudet tuulet puhaltavat. We´ll see. Mut se ei ollut postaukseni pointti.

Mä uskon siihen, että lukemalla paljon saadaan lapselle tervettä kritiikkiä omaan käyttäytymiseen. Kirjojen ei tarvitse olla omia, kirjastot ovat ainakin meidän perheelle sitä mieluisinta ajanviettoa. Kirjoissa näkyy eri värit, eri eläimet, erinäköiset ihmiset. Ja mikä parasta, kirjailijat ovat erilaisia persoonia ja sitä kautta saa muodostettua oman lempi-genren.

Lukemalla tuskin tämä maailma paranee, mutta ei se ainakaan heikommaksi sitä tee.

 

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

 

Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Sä kasvatat kiusaajaa

Tässä menneenä viikkona on ollut paljon merkityksellisemmät asiat mielessä kuin sosiaalinen media. Olen aika minimissä ollut linjoilla ja oikeastaan lentotilassa pitänyt puhelinta tämän vointini vuoksi. Eikä tämä postaus koske mun terveydentilaa tai muutakaan mehukasta, vaan ihan istahdin sohvalle ja ajattelin jälleen avata sanaisen arkkuni ihmisyydestä ja siitä miksi yhteiskunnassamme on yhä enemmän kasvavaa huonoa oloa, joka nykyään sitten varmasti istutetaan tuleviin jälkipolviin.

Tässä on oiva esimerkki siitä idiotismistä. Mun mies postas kuvan avokadosta ja pastan tekemisestä eilen. Siis avokadosta ja makaronipaketista! Niin yksi ylpeä neljän lapsen äiti kokee ilokseen vetää minut ja minun hänestä epämiellyttävän ulkonäköni tähän mukaan. Itse mietin vain päätäni pyöritellen, että miten helvetissä minä ja minun painoni liittyy mun mieheni tekemään postaukseen? Ei sitten niin mitenkään.

Mä olen ihan koko ikäni kuullut tuota huutelua. Lapsena se oli neekeriksi tai läskiperseeksi, nyt julkisuuden mukana se on milloin tyrkky tai siivellä eläjä. Toki tubea tehdessäni tuo ”neekeri” nyt on arkipäivää. Mielikuvitusrikkaimmat iskevät sinne painopuoleen tai jopa mun hiukset ovat huutelun aihe. Mutta katsookaapa oikeasti tuota lapsen kuvaa. Se olen minä. Minä pienenä, jossa raadollinen elämä oli vasta aluillaan. Ei tuossa tytössä ole mitään vikaa, mutta ihmiset ympärillä saavat hänet inhoamaan itseään ja toivomaan parempaa ulkokuorta.

Sitten tullaan siihen miksi esimerkiksi mun lapset eivät ole koskaan kavahtaneet erilaisuutta. Ei kehitysvammaa, ei ihon väriä, ei uskontoja. Heidät on kasvatettu siihen, että jokainen ihminen on arvokas. Meillä on perheessä jo kaikkea tuota erilaisuutta. Eri ihon värit, eri uskonnot, eri murteet, kehitysvammaa, you name it. He käyvät koulua, jossa erilaisuus on normi ei mikään tuijottelun aihe. Meillä rakastetaan ihmisiä heidän luonteensa perusteella, ei ulkoisten avujen perusteella. Ja mä en suostu kasvattamaan kiusaajaa.

Joten kun vanhemmat mietitte miksi sinun kullastasi tuli kiusaaja, niin veikkaan ettei se tullut synnytyskanavaa pitkin vaan ihan mielestäsi viattomista kommenteista, joita kotona kuulee. Olipa se sitten Maajussille morsian ohjelman ehdokkaiden ulkonäöstä tai Unelmahäiden morsiamen puvusta, joka sun mielestä on hirveä eikä sovi lainkaan, koska takana näkyy makkara. Suosittelen katsomaan ensin peiliin ennen kuin huutelet. Koska mun mielestä sä kelpaat just tuollaisena kuin olet, joten anna tämänkin kukan kukkia vaan. Äläkä ainakaan kasvata lapsestasi ahdasmielistä arvostelijaa vaikket omasta kuplastasi kauemmas näkisikään.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Blogi

Minä typerä kadehtija

Kateus, se ihmisen perisynti. Jouduin tästä aiheesta pitämään itselleni melkoisen ripityksen. Olen nimittäin aina kokenut olevani kateuden yläpuolella. Ainakin omissa ajatuksissani. En ole nuoruudessa kadehtinut kavereiden materiaa, enkä kyllä ulkoisiakaan avuja. Toki olisin toivonut itselleni pienempiä reisiä tai suorempaa sekä vaaleampaa hiusta, tai ylipäänsä vähemmän käsikarvoja, mutta koskaan en tuntenut pistosta siitä mitä toisella on. Pistolla tarkoitan sellaista veemäistä fiilistä, joka tulee esimerkiksi nähdessäsi unelma autosi, johon toivoisit pääseväsi istahtamaan omistajan ominaisuudessa.

Kateudessa on sellainen ristiriitainen puoli kuin kaksinaismoralismi. Haluaisit itsekin omistaa tai nauttia jostain, mitä toisella on, muttet pysty käsittelemään sitä tunnetta itseäsi motivoivana eli ”hei mäkin pystyn tuon saavuttamaan” vaan märehdit ja surkuttelet, jolloin ulosantisi saattaakin olla ”en mä vaan ikinä tuohon rahojani upottais” vaikka tiedät varsin hyvin, että mikäli rahkeet antais myöden ja se olisi sinun halusi, niin varmana eurosi siihen upottaisit. Enkä mä puhu pelkästään autoista, taloista, matkoista tai laukuista vaan myös treenatuista vartaloista, henkisestä tasapainosta tai jopa lasten lukumäärästä. Kyllä kateuden tyyppejä ja kohteita on niin paljon kuin vaan ihminen pystyy luovuudeltaan keksimään.

Jolloin päästään mun omaan kateus-tarinaan ja siihen saatuun kovaan näpäykseen. Mä seuraan yhtä jos toista staraa Instagramissa. Ihannoin ja inspiroidun, monesti jopa otan omalle ”bucket listille” myös esimerkiksi matkakohteita ja paikkoja joissa haluan ehdottomasti käydä. Minulle moni seuraamani ihminen tarjoaa haaveita, tavoitteita ja saavutettavia unelmia, koska itse en pidä itseäni yhtään huonompana suhteessa muihin. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos tuokin niin miksen muka minäkin.

Tulipa tuossa eräänä viikonloppuna tavattua hyvä ystäväni, joka kaiken koukeroiden keskellä olikin hyvä ystävä erään seuraamani some-staran kanssa. Menin siinä sitten touhuissani kehumaan ääneen kuinka Instan perusteella heillä on niin ihanaa ja kaunista ja kyllä minäkin vielä. Kunnes tämä yhteinen ystävämme sitten katsoi minua kuin hullua. Miksi ihmeessä minä haluaisin sellaista? Haluaisinko todella materiaa hinnalla millä hyvänsä? Olin ihan ällistynyt. ”Häh?!?” Olihan heillä ihana perhe, pelit ja rensselit. Minäkin haluaisin tavoitteeksi sisustaa rakkaudella unelmieni mökkiä ja voida henkisesti erittäin vahvasti. Ystäväni huokaisi siinä sitten syvään ja sanoi. ”Nii-iin. Mutta tiedätkö millä hinnalla?” Lopulta selvisi, että kuvioissa on päihteet, vieraat suhteet ja muokatut kuvat. Eli minä ihannoin illuusiota. Niin kuin varmaan me isolta osalta kaikki ihmiset. Tuli ehkä tyhmä olo, mutta samalla hirmuisen hyvä ”ahaa” elämys. Kaikilla meillä on omat taistelumme ja on turha unelmoida siitä etteikö kenenkään elämässä olisi koviakin haasteita. Mutta jos aiomme olla roolimalleja ja inspiraation lähteitä niin mitä jos oltais sitä sitten omina itsenämme, kaikkine vikoinemme ja epäkohtinemme. Mielellään vielä rehellisesti. Ymmärrän kyllä, että seksi myy ja silotellut kuvat.

Luin tuoreesta Apu lehdestä Johanna Rusanen-Kartanon sekä Lola Odusogan haastattelun. Erityisesti loppukaneetti, jossa Lola toteaa ettei aio koskaan muokata omia kuviaan eikä muokata itseään kenenkään muun maun mukaan. Tätä mä toivoisin muiltakin esillä olevilta ihmisiltä. Sillä muovaamisessa tai itsensä parantamisessa ei ole mitään vikaa, jos se on sitä mitä itse haluaa. Mä haluan ainakin olla paras versio itsestäni. Minua itseäni varten ja etenkin lapsilleni.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva