Uncategorized

Loma – unelma vai painajainen?

Ah, ihana facebook, joka muistuttaa mua tasaisin väliajoin kaikesta menneestä, jota olen joskus päivitellyt. Tänään tuli muisto kahden vuoden takaa, kun olin kahden vanhimman tytön sekä äitini kanssa juuri lähdössä Los Angelesiin. Vitsit sitä onnellisten naamojen määrää, kun odotettiin kokeen vaihtoa Tukholmassa. Samaan aikaan tänä aamuna sohvan toisessa päässä Jasmin 18-vee selaa omia muistojaan ja viime kesän Kalifornian reissu pomppasi Riannan tanssimisen muodossa esiin. Naurettiin erilaisille kommelluksille ja ärsyyntymisille, mitä perheen kanssa matkustaminen jokaisessa vuoron perään aiheuttaa, mutta päällimmäinen nauru ja ilakointi muistelemisesta oli kivoin. 

Dinner time
Vacation fun

Olemme pyrkineet pääsääntöisesti aina vuosittain, kerran tai kaksi, matkustamaan tyttöjen kanssa muualla kuin kotona. Juu, siihen joutuu raapimaan kasaan jonkin aikaa euroja, ehkä välillä meneen myös retki-eväs meiningillä, mutta se on ehdottomasti ollut sen arvoista. Ei ehkä aina joka hetki, mutta lopulta ne on muistoja, joita vaalimme koko kuusi-henkisen uusperheen voimin. Kun perheeseen mahtuu nuorta aikuista, pari teiniä ja alta viis vee uhmis, niin se itsessään jo tuo väriä. Saati ADHD-mies ja muuten vain temperamenttinen äippä, joka puhuu ennekuin ajattelee. Mut tää on meidän perhe. Paras perhe, jonka voisin ikinä toivoa saaneeni. 

*vaatteet House of Brandon

Nyt kuitenkin loma-ajat lähenee. Ei kylläkään meidän vaan heidän. Meidän, puhun pidemmästä parisuhdelomasta, ajoittuu aina tammikuulle. Lomalle jää siis kolme kouluikäistä tytärtä ja yksi pääsykokeisiin opiskeleva. Keskimmäisillä se on 2 ja puoli kuukautta lomaa, meidän 5 vuotiaalla enemmän tai vähemmän sama juttu, koska sanoo kuka tahansa mitä tahansa, minusta pieninkin kulkija ansaitsee lomaa ilman aikatauluja ja ihan vaan yökkäri päällä pitkälle päivään jos siltä tuntuu. Meidän tapauksessa se on helppo järjestää, koska Mummo on meidän perheen pelastus. Mutta miettikääpä niitä perheitä, joilla ei ole tukiverkostoa. Eikä välttämättä molempia vanhempiakaan. Meidän laivuetta ohjaa kuitenkin kolme aikuista ja ilman Mummon jatkuvaa tukea sekä läsnäoloa, olisi meidän aikuisten mahdotonta tehdä sitä työtä mitä nyt tehdään. Kaikki on kuitenkin suhteellista ja aikakin menee älytöntä vauhtia. Pienin tyttö on jo sen ikäinen, että osaa ilmaista ikävänkin ja toiveet siitä milloin ei ole hyvä äidin tai isän mihinkään lähteä tai sitten vastaavasti koska pääsee jo Mummon kanssa kahdestaan nukkumaan. Hän on onnekkaassa asemassa, sillä ihmisiä jotka rakastavat ja ovat läsnä on hurja määrä. Tietää missä on turva ja aina on rakastavia ihmisiä läsnä vaikka ihan perus kolme isoa siskoa. 

Bussilla
Systerit

Olen saanut valtavasti viestejä tässä ajan saatossa ihmisiltä, niin äideiltä kuin isiltäkin, jotka ovat pesueensa kanssa totaalisen yksin. Lomat järjestetään jos pystytään tai lapset joutuvat itsenäistymään, koska vanhemman on tuotava ruoka pöytään. Kesälomat on erilaisia ja sitä hupia tehdään mihin rahkeet riittävät. Mutta kuunnellessani näitä mietintöjä, mä muistelin omaa lapsuuttani. Minulta ei puuttunut mitään, mutta se mitä minulla oli ja mihin olin tyytyväinen oli niin erilaista kuin nykyään. Ja maailma muuttuu, minä ja perheeni sen myötä. Mutta. Mitäpä jos katsottais ympärillemme vaikka naapuriin. Onko siellä kenties vanhempi jolla ei ole tukiverkostoa. Voiskos yökylä tai mahdollinen retki hänen lasten kanssa helpottaa sitä arjessa möyrimistä? En tiedä ja kukin omien resurssiensa puitteissa auttakoon. Ei kuitenkaan tuomita muiden perheiden tapaa elää, sillä mä luulen että loppujen lopuksi kaikki järjestäisivät aikaa lastensa kanssa jos rahkeet riittäis.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Youtube – Poontusnee

Btw. Me ollaan pari kuukautta sitten aloitettu tubetus. Ohessa viimeisin video, jota just lasten kanssa tehtiin.

Blogi, Matkustaminen

Varastaa vai ei?

Mä yllätin itseni hotellista rutistamasta aamutakkia, joka oli kuin toinen iho. Oli uloskirjauksen aika ja mä aidosti mietin etten lähde ilman tätä takkia. Istuin nojatuolissa ja hienon pienen hetken kävi mielessä sujauttaa takki laukkuun. Tai no, ei sitä mörssärin sullomista olisi voinut sujauttamiseksi kutsua. Kyllä olisi takki pullottanut laukusta. Ja yhtä nopeasti kuin ajatus tuli niin ajatus myös lähti laukalle. Nimittäin näin sieluni silmin kuinka aamutakki muuttuisi respassa kirkuvan punaiseksi ja valuttaisi veren näköistä möhnää lattialle vaan näyttääkseen kuinka minä, Michele Murphy-Kaulanen, olen varkaista varkain ja minut on otettava kiinni. Eli kävi kuuluisa enkeli vs. Paholainen efekti.

Sama homma kun mut on pelotettu uimahallissa pissaamasta suihkuun. Se muuttuu kuulemma siniseksi. No en tiiä kun en oo kokeillut, enkä kyllä uskalla kokeillakaan.

Mä olen aina ollut sellainen tyyppi, että jos edes harkitsen tekeväni jotain epärehellistä, se lävähtää mun silmille kuin kymmenen tonnia tiiliä. Äiti sanoi sitä jo, kun olin pieni tyttö. Mä jäin aina kiinni vaikka koiruudet oli vasta ajatustasolla. Ja tästä ominaisuudesta mä olen oikeesti älyttömän kiitollinen. Mä uskon karmaan täysin ja mä uskon rehellisyyteen täysin. Siksi musta on välistä ihanan hämmentävää saada viestejä siitä kuinka oma itseni mä oon kun jengi mut tapaa. Se on jotenkin tosi huvittavaa myöskin. Mutta miettikääpä oikeasti minunlaistani ihmistä. Joka jää kiinni feikkaamisesta heti ja joka ei osaa piilottaa kasvoiltaan mitä oikeasti ajattelee tai tuntee. Niin siihen kun heitettäis vielä eri rooli eri ihmisille, niin morjesta pöytään. Enhän jukoliste muistais kenelle näytellä ja mitä milloinkin.

Toisaalta tämä aiheuttaa harmaita hiuksia ihmisten kanssa, jotka miettivät vaikuttajien kanssa yhteistöitä. Mä en hyväksy kaikkia settejä, koska se vaatii tutustumista tuotteisiin sekä brändeihin, että voi oikeasti suositella. Eiks ni? Ja mitäs jos mä en tykkääkään. No kivat sitten, siihen se sitten kaatuukin. Ja tää on raadollinen maailma. Siis sosiaalisen median maailma. Jengi ei ole tyhmiä nykyään. Ne kyllä näkeen päälle liimatun hutun taakse. Siksi senkin vuoksi on ensiarvoisen tärkeää pysyä itselleen uskollisena ja aitona omana itsenään vaikka kuinka esim. jengi haluaa sun olevan vaikka mun tapauksessa laihempi tai naisellisempi. Mulle on ihan sama mitä joku toinen haluaa mun olevan, mä oon just sitä mitä mä haluan ja niillä jotka mua seuraa on mahdollisuus joko hyväksyä se tai olla hyväksymättä. Koska loppujen lopuksi mä itse vain joudun elämään mun kanssa. Ei ne jotka näkee pienen hilkun mun elämästä. Joten karma, keep it coming, täällä ollaan puhtain kevein sydämin. Ja ei. Kylpytakki ei lähtenyt varastettuna. Mutta mukaan se lähti kyllä.

Blogi, Kulttuuri, Ruoka, Ystävyys

Älä anna pelon ohjata

En ole koskaan ollut hyvä menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle varsinkaan asioissa, jotka pelottavat minua enemmän kuin lopulta kiehtovat. Aseisiin en ole saanut koskaan mitään kipinää varmaankin koska ne edustavat minulle enemmän tuhoa kuin harrastustoimintaa. Mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla asioista, joista hänellä (tässä tapauksessa minulla) ei ole minkäänlaista ymmärrystä.

Mä ilmottauduin kiväärikouluun muun ystäväporukan johdolla, sillä tietyissä tilanteissa aseen käyttö on täysin perusteltua sekä ehdotonta. Siitä tuonnempana lisää. En halunnut koskea aseeseen ilman asianmukaista koulutusta ja halusin itselleni täyden ymmärryksen mitä olin tekemässä ja minkä kanssa tekemisissä. Meidän porukan turvallisuusvastaava Sami oli saanut vahvan suosituksen Kiväärikoulusta, joka sijaitsee Kärkölässä. Sinne siis. Myönnetään, että ensiajatuksena mulla oli olla vain kuunteluoppilaana, mutta kun Markku Vehmas oli teorian vetänyt ja Hirvosen Ville asetteli kiväärin oikeaan asentoon pehmytkudoksen päälle, niin pieni sisäinen ”ampuja-Minttu” sieltä huuteli jo kokeilemaan miltä tuntuu painaa liipasinta ja tähdätä tauluun. Eniten mua pelotti rekyyli, eli nyt oikean termin oppineena se on puhekielellä se aseen potkaisu takaisin. Pelkäsin sattuuko mua kuinka paljon olkapäähän. Ja mä pelkäsin siksi, koska en tiennyt aseista mitään, en asennoista mitään, enkä oikeastaan mistään mitään mitä tulee oikeaoppiseen ampumiseen tai aseen käsittelyyn.

Olkoonkin ihmiset mitä mieltä metsästämisestä hyvänsä, niin Kiväärikoulussa meille opetettiin turvallisuutta, eettisyyttä ja miten väärin ihminen voikaan toimia suhteessa eläimeen olettaessaan osaavansa hommat. Minusta tuskin koskaan on elävää olentoa ampumaan, mutta mielenkiinto heräsi niin, että haluan mukaan metsälle ammattilaisten kanssa. Haluan nähdä miten tämä Suomessa toimii oikealla mentaliteetillä varustettujen ihmisten kanssa.

Mä menin Kärkölään peläten asetta ja lähdin sieltä kunnioittaen sitä. Olin todella ylpeä omista suorituksistani ja sisäinen maalitaulujen ampuja minussa heräsi. Eikä vähiten kouluttajien ansiosta. Mieletöntä porukkaa oikeasti. Kenellekään ensikertalaiselle en suosittele keskinkertaista aseen opettelua. Jos et tiedä miten pidät muut turvassa tai itsesi vaikkapa aseen puhdistamisen aikana, niin sinulla ei ole asiaa asetta käsitellä.

Mä opin taidon, jota en kuuna kummajaisena uskonut haluavani oppia. Tämä vain vahvisti omaa uskomustani. Älä tuomitse ennen kuin tiedät. Saatat oppia taidon tai saatat oppia itsestäsi uusia asioita vaikket sitä lähtenyt edes hakemaan.

Eikä ollut muuten maksettu mainos! Vain vahva suositus!!

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva