Blogi, Perhe, Ystävyys

Kummius – melkoinen vastuu

Olin menneenä viikonloppuna ristiäisissä. Tähän perheeseen saapui 7 lapsi, ihana pieni tyttönen. Mun esikoisesta tuli elämänsä ensimmäinen kummitäti pienelle sielulle ja se jos joku on erittäin luotollinen tehtävä. Kummius on itsessään minusta haastavaa, varsinkin jos et ole perheen kanssa kovinkaan läheinen. Olen itse huomannut ja virheistä oppinut, että kummina oleminen on helppo tehtävä, kun perhe johon lapsi syntyy on itselle tärkeä ja olet automaattisesti heidän kanssaan tekemisissä. Minun tapauksessani olen läsnä myös muille lapsille, jos niikseen on ja heiltä mielenkiintoa löytyy.

Olen myös epäonnistunut kummiudessani ihan rojaalisesti. Olen lupautunut kummiksi parille, jotka ovat siihen aikaan olleet elämässäni läsnä, mutta ajan saatossa tiet ovat vieneet eri suuntiin, joko ikävästi tai sitten maantieteellisesti. Maantieteellisyyskin on vielä selätettävissä, mutta se vaatii vain hiukan mielikuvitusta. Edelleen olen harmissani etten ole läsnä lapsille joiden kummi olen, mutta lapsuudessa on sellainenkin nurja puoli, että edelleen aikuiset määrää ja elämä on. Ehkä sitten kun lapsukaiset ovat vanhempia niin nähdään. Minusta kummius on paljon muutakin kuin lahjojen lähettelyä merkkipäivinä.

Kummius on meidän perheessä sitä, että on lisänä turvallisia aikuisia. Ymmärrän kummiuden perusajatuksen toki. Siinä sitoudutaan antamaan kristillistä kasvatusta. Meillä se on muokkautunut omien perhekuvioiden mukaan ja minun tyttöjen kummit ovat nimenomaan aikuisia, jotka turvaavat elämän matkaa. Mun paras ystävä on mun kolmen tytön kummitäti, vain siksi että hän uskaltaa ”kasvattaa” tyttöjä samoin kuin minä ja he tietävät kenen puoleen kääntyä hätätilanteessa, jos vaikka vanhemmat tai isovanhemmat ei siinä ole.

Tähän 7 lapsen perheeseen meiltä tuli jo 2 kummia. Minä ja Jasmin. Eri ihanille ipanoille toki. Tehtävä on sinänsä helppo ja mieluinen, koska tuo perhe on kaikessa äänekkyydessään ja touhuiluissaan yksi hauskimpia ikinä. Sielläkin stressataan, muttei lainkaan samoista asioista kuin mitä meikäläinen verrattain pienen perheensä kanssa. Tästä olkoon esimerkkinä kaikki tämä juhlasuunnittelu, leivonta, kattaus ja puitteet. Jos mulla ei riitä aika mihinkään, niin tuntuu kyllä melkoiselta tekosyiden sinfonialta. Tämä oheinen teräs-äippä hoitaa ihan itse settinsä ja me muut istutaan pöytään. Siinäpä mulle mallia. 

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Youtube – Poontusnee

Blogi, Kulttuuri, Ruoka, Ystävyys

Älä anna pelon ohjata

En ole koskaan ollut hyvä menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle varsinkaan asioissa, jotka pelottavat minua enemmän kuin lopulta kiehtovat. Aseisiin en ole saanut koskaan mitään kipinää varmaankin koska ne edustavat minulle enemmän tuhoa kuin harrastustoimintaa. Mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla asioista, joista hänellä (tässä tapauksessa minulla) ei ole minkäänlaista ymmärrystä.

Mä ilmottauduin kiväärikouluun muun ystäväporukan johdolla, sillä tietyissä tilanteissa aseen käyttö on täysin perusteltua sekä ehdotonta. Siitä tuonnempana lisää. En halunnut koskea aseeseen ilman asianmukaista koulutusta ja halusin itselleni täyden ymmärryksen mitä olin tekemässä ja minkä kanssa tekemisissä. Meidän porukan turvallisuusvastaava Sami oli saanut vahvan suosituksen Kiväärikoulusta, joka sijaitsee Kärkölässä. Sinne siis. Myönnetään, että ensiajatuksena mulla oli olla vain kuunteluoppilaana, mutta kun Markku Vehmas oli teorian vetänyt ja Hirvosen Ville asetteli kiväärin oikeaan asentoon pehmytkudoksen päälle, niin pieni sisäinen ”ampuja-Minttu” sieltä huuteli jo kokeilemaan miltä tuntuu painaa liipasinta ja tähdätä tauluun. Eniten mua pelotti rekyyli, eli nyt oikean termin oppineena se on puhekielellä se aseen potkaisu takaisin. Pelkäsin sattuuko mua kuinka paljon olkapäähän. Ja mä pelkäsin siksi, koska en tiennyt aseista mitään, en asennoista mitään, enkä oikeastaan mistään mitään mitä tulee oikeaoppiseen ampumiseen tai aseen käsittelyyn.

Olkoonkin ihmiset mitä mieltä metsästämisestä hyvänsä, niin Kiväärikoulussa meille opetettiin turvallisuutta, eettisyyttä ja miten väärin ihminen voikaan toimia suhteessa eläimeen olettaessaan osaavansa hommat. Minusta tuskin koskaan on elävää olentoa ampumaan, mutta mielenkiinto heräsi niin, että haluan mukaan metsälle ammattilaisten kanssa. Haluan nähdä miten tämä Suomessa toimii oikealla mentaliteetillä varustettujen ihmisten kanssa.

Mä menin Kärkölään peläten asetta ja lähdin sieltä kunnioittaen sitä. Olin todella ylpeä omista suorituksistani ja sisäinen maalitaulujen ampuja minussa heräsi. Eikä vähiten kouluttajien ansiosta. Mieletöntä porukkaa oikeasti. Kenellekään ensikertalaiselle en suosittele keskinkertaista aseen opettelua. Jos et tiedä miten pidät muut turvassa tai itsesi vaikkapa aseen puhdistamisen aikana, niin sinulla ei ole asiaa asetta käsitellä.

Mä opin taidon, jota en kuuna kummajaisena uskonut haluavani oppia. Tämä vain vahvisti omaa uskomustani. Älä tuomitse ennen kuin tiedät. Saatat oppia taidon tai saatat oppia itsestäsi uusia asioita vaikket sitä lähtenyt edes hakemaan.

Eikä ollut muuten maksettu mainos! Vain vahva suositus!!

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

 

Hyvinvointi, Ystävyys

Kaikki eivät ole ystäviäsi – varo kehen luotat

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa joku ihminen, jonka kuvittelet olevan ystäväsi, mutta hänestä paljastuu piirteitä, joita et kuuna kummajaisena uskonut paljastuvan, saati olevan olemassa? Eilen katsoin videon, joka levisi Facessa. Siinä oli vahva pointti tällaiselle naiville uskojalle. Kaikki eivät ole ystäviäsi. Jengi, jota pidät omassa ystävyyden ympyrässäsi eivät kaikki ole sinun puolellasi. Enkä tarkoita millään muotoa peesaamista tai tilannetta, jossa käyttäydyt kuin aasi niin ystäviesi pitäisi jeesustella sinun olleen oikeassa. Se olisi jo ihan puhdasta feikkaamista.

Mun kaveripiiri on melko laaja. Tuttuja on niin että päät yhteen kolisee, mutta ystävät ovatkin ihan oma lukunsa. Osa mun ystävistä on ollut matkassa lapsuudesta saakka ja osa tullut opiskelujen myötä. Osaan olen tutustunut muiden kautta ja erinäisissä duunikuvioissa.

Mun paras ystäväni on kulkenut matkassa jo kohta kakskyt vuotta. Hän on mun kaikkien kolmen tyttäreni kummitäti, ja siinäkin duunissaan ihan ykkösluokkaa. Hän on läsnä tytöille ja tytötkin tietää kenelle soittaa jos hätä tulee eikä vanhemmat vastaa. Mä jouduin tuossa taannoin sairaalahoitoon. Se tuli yllättäen eikä siinä oikein osannut varautua mitenkään. Mä en synnytyksiä lukuun ottamatta ole koskaan ollut hoidettavana ja tilanne oli pelottavan lisäksi tosi ahdistava.

Tietenkin ilmoitin läheisille mikä on meininki, mutta muuten en osannut selventää. Sain vuodepaikan ja jäin kylkiasentoon itkemään. Ei mennyt kuin hetki niin tuttu ääni kuului käytävässä ja pääsin mun parhaan ystävän haliotteeseen. Mä vaan itkin ja Reetta sanoi mulle, että hän tietää kuinka tuo potilaan rooli on enemmän perseestä. Mutta mitä ystävyyteen tulee, niin tämä pienen lapsen äiti tuli mun luo ja jätti tytön kotiin. Hän toi mulle tuliaisia. Ekana oli puhtaat pikkarit. Siis oikeesti puhtaat pikkarit! Ne oli parasta mitä siinä kohtaa tiesin sen kaiken ronklaamisen ja kipuilun jälkeen. Mun tuliaiskassiin kuului myös matka-lehti, sen idea oli viedä mun paha mieli muualle. Samoin sain pehmolelun, koska yksin steriilissä paikassa ei ole kiva nukkua. Nii-in. Voiko huomaavaisempaa ja välittävämpää olla?

Mulla on myös ystäviä, jotka ovat vuosien jälkeen uudelleen elämässä ja pakko sanoa, että se on ihan mahtavaa. Voit soittaa ja kysyä saako Baba tulla leikkiin puolen tunnin varoajalla tai 7 lapsen äiti lähtee mun kans suunnitteleen yo-juhlia ihan niin kuin ei olis muutakin elämää. Löytyy myös sydänystävä, joka sanoo sulle kaiken ihan suoraan, ei ota susta rumia kuvia ja jonka kans voi lähtee Balille tekeen kaikkee sellaista erilaista ilman mitään suurempaa suunnitelmaa.

Ystävyydessä on sellainen merkillinen juttu, että sanat eivät merkitse mitään vaan teot ratkaisee. On myös hyväksyttävä sellainen tosiasia, että kaikki ihmiset joihin luotat eivät ole sen arvoisia. Itse arvostan itseäni sen verran, että en halua olla lojaali väärille ihmisille vaan pitäydyn omassa pikku kuplassani. En halua ympärilleni ihmisiä, jotka vain odottavat minun epäonnistuvan tai etsivät saumaa iskeä puukko syvälle selkään. Osaan hoitaa detox-puolen siinä suhteessa. Mä kyllä satun olemaan erittäin onnekas. Mulla on maailman parhaat ystävät!

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva