Ura

Pakko kääntää tämä päivä

Tänään on joutunut aamusta asti skarppaamaan sen kanssa että en imuttaisi mitään negatiivisuutta itseeni. Jännä homma kuinka automaattisesti se koko päivä aamusta alkaen menee päin pers*ttä jos niikseen on. Aamu alkaa heittämällä kahvinporot vesisäiliöön ja putsatessa niitä potkaset somasti isovarpaan keittönpöydän jalkaan. Siinäpä se sitten, vois painua samaa reittiä takaisin vällyn väliin.

Tiedät että tämä päivä jatkuu samalla teemalla kun eiliset vaatteet taaperon kanssa valkkaamana eivät yksinkertaisesti kelpaa ja hän on päättänyt ettei tänään ole hänen suunmyötäistä lähteä päikkyyn. ”Äiti mä jään sun kanssa kotiin”. Muuten jees, mut mä en ole kotipäivällä tänään vaan mun pitäis tehdä niitä aikuisten töitä fyysesti työmaalla. ”Mä tuun sun matkaan äiti.” Just. Helpostihan se päivä siinä menisi. Ajatuksenjuoksu on armoton. ”Miten mä lahjon tuon lapseni lähtemään ilman jäätäviä itkupotkuraivareita…?” YES! Pakkasin mukaan Violet Sparkle mekon Tampereen kotoa. Se pyörii ja on hänen lemppari. Sitä näyttään kaupalle kavereille (eli meidän iki-ihanalle henksulle) niin AVOT mimmi oli pukeissa ja iloisesti saatiin isänsä kans suukot ja heipat.

Hiukan varoen saa loikkia pihan poikki, jottei katseet kohtaa ketään tai mitään mikä voisi tällä erää järkyttää tätä seesteistä olotilaa. En uskalla vastata puhelimeen jos siinä vilkkuu väärä numero. Suorastaan kauhu valtaa kehon. Mitä tahansa negaa voi tulvia. Jätän vastaamatta ja hipsasen muutamat askeleet työmaalle.

Uskaltaudun katselemaan ympärilleni. Homma on ihan puikkarissa ja kauppa täysi tavaraa. Hyvältä vaikuttaa. Käppäilen käytävät ja tervehdin henksua. Takatilan verho nousee ja koneilla on läjä hyväntuulista väkeä. Pientä läpändeeruksen heittoa ja haen kupposen kahvia.

Viimeinen etappi on raput työhuoneeseeni ja sitä ennen myymäläpäälliköltä ja johdon assarilta briiffaukset päivitetystä meiningistä. Kaikki jees, ei mitään puututtavaa ja porukalla on loistava meininki päällä. Loppupuolta mennään sesongin suhteen, joten tuo on erittäin kiva kuulla.

Hmm. Ei mitään erikoista rintamalla joten soitan siihen tuntemattomaan numeroon. Täysin turha pelko, soittaja oli sellainen joka edisti mun päivän hommia. YES! Yksi duuni vähemmän. Mä päätin käydä vielä rohkeammaksi ja avata meilinikin. Tähän mennessä päivää mulla on mun ”to do” lista pienentynyt 2/3 joten sanoisin että aamun mantra kelkan kääntämisestä taisi tehota. Tästä tuli oikeastaan enemmän kuin hyvä päivä! <3

Ura

Työmoraali

Istun junassa matkalla Helsinkiin monenmoisiin palaveriin yhdelle päivää. Jos ihmettelette miksi me matkataan Helsinkiin vaikka pääkallopaikka on Ylläksellä, niin fakta homma on että Etelä-Suomessa on pääosin kaikki yhteistyökumppanit ja showroomit etc. Siksi pakko liikkua myös sinne. Sikäli ihan helppo setti koska minähän asun Tampereella ja kahden viikon sykleissä koitan olla pohjoisessa, vaikka ei  se kyllä ikinä niin toteudu. Työmoraali on mulla sellainen että mä kyllä pystyn liikkumaan itsekin.

Ja miksi junalla? No jos mä ajaelen ees taas autolla niin mulla hukkuu omasta työpäivästä iso siivu siihen ajeluun. Tykkään tehostaa mun työpäivät ja käyttää mahdollisimman hyvin ”ylimääräiset” tunnit niin ei tartte sitten stressata kotona ja äyskiä mukuloille. Tälle aamulle heitin tytön päiväkotiin ja hyppäsin junaan. Illaksi kotiin <3

Lapsista tuli mieleen tämän päivän aihe josta aion kirjoittaa senkin uhalla että pas*amyrsky siitä nousee. Mä työllistän vuodenajasta riippuen 20-45 ihmistä. Siihen mahtuu ne vajaat 20 vakituisia ja loput ovat sesonkityöntekijöitä enemmän ja vähemmän. Mä olen tän vajaan 5 vuoden toimitusjohtajaurani aikana nähnyt monenmoista ”hiihtäjää”. Hiihtäjällä tarkoitan työnhakijoita, asiakkaita, edustajia. Ihan keitä vain jotka sopii mun työpäivääni. Minä mukaan lukien olen jonkin sortin hiihtäjä omasta mielestäni.

Kun meille hakeutuu töihin, niin voisin heittää karkeana arviona että noin 70-80% hakijoista on nuoria. 17-22 ikävuoden välillä. Sanomattakin selvää että ”joudun” monelle opettamaan työetikettiä johon kuuluu ihan perus kunnioitus työkaveria kohtaan kuin tietenkin meidän tapauksessa ihan kaupan alan perustyöt. Tämä on ihan selvää ja oikeastaan hirveän kivaakin. Varsinkin kun nuoret ovat vastaanottavia ja oppi menee perille. Uskoisin että opettajillekin nämä oppilaat ovat niitä helmiä keiden kanssa on mukava työskennellä.

Työmoraalia en kuitenkaan pysty opettamaan kuin omille lapsilleni. Koen omaksi velvollisuudekseni opettaa lapselleni mitä on työnteko ja mikä on rahan arvo. Ei hän pysty sitä mistään muualta oppimaan.

Meidän äidillä oli yksinhuoltajana tiukkaa ja ei pystynyt mun vaikeavammaisen pikkuveljen hoidolta tekemään muuta kuin puolta päivää. Ja meiltä ei todellakaan puuttunut mitään. Mutta mä opin oman rahantekemisen jo 14 vuotiaana kun pääsin huoltoasemalle myymään höyrymakkaraa jne. Jos halusin ylimääräistä, elokuviin, trendivaatetta, heseä jne niin mä olin tienannut rahani niihin.

Mulla on kuitenkin vuosien saatossa muovautunut jo perus skeptinen mieliala kun saan kuulla esimerkiksi jatkuvista sairaslomista. Olen painottanut kuinka kipeänä ei missään nimessä saa tulla töihin työkavereita tartuttamaan tai omaa sairautta pidentämään. Mutta jos olet työkyvytön niin et sä silloin jaksa käsittääkseni heilua baarissa tai ravintolassakaan. Ja tämä mua risoo työnantajana. Ei se että olet siellä, vaan se että olet siellä käytännössä mun rahoilla. Kuten edellä mainitsin työmoraali on sellainen joka sulla joko on tai ei ole. Mä niin toivon että saan opetettua lapsilleni tämän.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Blogi, Ura

Näinä päivinä ei vain huvita

Viime yönä matkattiin yöjunalla kotiin Ylläkseltä. Aamu kuudelta rojahdin omalle sohvalle kunhan olin saanut ensin laukut purettua. Mun äiti oli onneksi käynyt kaupassa, niinkuin aina näinä päivinä kun ennen ”sian pieremää” palaan kotio. Ei siinä aamulla mitään ihmeempää tarvitse, mutta kahvimaito on mulle ehdoton. Ja nyt kun lapset oli völjyssä niin tietenkin aamupalapöytään jotain särvintä.

Melko matalapaineinen viikko takana. Mikään ei suju ja kaikki on tahmeaa. Oli kyse oikeastaan mistä tahansa. Mulle rakas ihminen tuli tosi kipeäksi ja se vaikuttaa mun mielialaan. Ajatukset on siinä eikä mikään oikein innosta. Ei minään päivinä.

Ehkäpä se on syy miksi jotenkin nyt todella vahvasti kyseenalaistan sitä mitä mä haluan ”isona” tehdä. Nuoresta saakka olen ollut todella johdonmukainen esimerkiksi ura-askeleissani. Olen hypännyt epämukavuusalueille ja ottanut riskejä. Vaikka en olisi ollut pätevä paperilla, niin olen kompensoinut sen persoonalla, tiedonjanolla ja rohkeudella. Mua ei ole pelottanut työhaastattelut tai psykologiset eikä myöskään uudet roolit ja vastuut.

Nyt mä matkaan 862 kilometriä ihanne tapauksessa kaksi kertaa kuussa. Joka tosin ei ole toteutunut tässä kuluneen vuoden aikana oikeastaan kertaakaan tuolla syklillä. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin huokaan kun pääsen omaan kotiin Tampereelle. Alkaako loppu häämöttämään ja uudet tuulet puhaltamaan? Pitääkö alkaa ottamaan selvää mikä musta itsestä tulee isona ja olenko varmasti toteuttanut kaikki haaveeni? Vai onko tämä kriisi jonka kaikki käy aikanaan läpi? Vaikea sanoa.

Multa on 2013 vuodesta asti kysytty ”mites sitten kun Rianna menee kouluun, missäs te sitten asutte?” Olen tarkoituksella vältellyt kysymystä ja sanonut eläväni hetken kerrallaan. Montakos hetkeä mulla on jäljellä. En tiedä, enkä kyllä haluakaan tietää. Fakta kuitenkin on että ikää tulee lisää  ja sitä myötä erilaiset tarpeet ja varmaankin haaveet. Onnellisuus on käsite joka on täysin toteutettavissa, mutta mun maailmassa ei materian voimin. Uusi laukku ei tee mua onnelliseksi enää, aiemmin se kyllä teki. Nyt mulle tuo onnen tunteen se että laskut on ajallaan maksettu ja voin ostaa ruokakaupasta mitä lapset huikkaa, ilman että se nyypäyttää koko talouden perseelleen. Onnen tunne tulee siitä että läheiset voivat hyvin ja mun lapset nauraa. Onnen tunne tulee siitä kun saan aamulla rauhassa lukea lehteä ja hörppiä kahvia. Onnen tunne on mulle aikaa. Aikaa jota varmuudella ei ole eikä kukaan osaa sanoa kauanko se kestää.

Huomenna vietän pari päivää kolmen sukupolven kesken kun äiti ja mun vanhemmat tyttäret lähdetään road tripille. Näistä hetkistä se hyvä tunne tulee.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva