Uncategorized

Ero ahdistelun ja iskemisen välillä

Tässä tulee nyt vain minun mielipiteeni. Ei absoluuttista faktaa eikä kenenkään kokemuksien aliarviointeja. Korostan näiden olevan MINUN ajatuksiani eikä totuuksia. Mietiskelin ja rupattelin äidin kanssa että missä menee näiden kahden ero.

Täällä Seychelleillä ollessa olen törmännyt päivittäin erilaisiin iskuyrityksiin. Milloin se on vislausta, milloin se on ”hey pretty lady” huutelu tai räikeimpänä pyydetään diskoon perjantai-iltana. Mulla on sormukset sormessa, eli ihan varatun naisen stigma. Ei pitäisi sekään aiheuttaa hämmennystä.

Miehet ovat kuitenkin avoimen suoria lähestymisissään ja tuntuu kieltämättä välillä aika rasittavalta. Se kuitenkin kuuluu kulttuuriin enkä suinkaan ole ainoa daami joka huomiota saa. Oletettavasti se on ihan yleinen käytäntö.

Tästä se ajatus sitten lähti. Miten nämä kaksi erottaa toisistaan? Voiko enää mies iskeä naista joutumatta ”ahdistelijaksi”? Ja jos voi, niin miten? Luen erilaisia, ja kammottavia, tarinoita ihmisistä jotka ovat joutuneet seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Kaikki sympatia heille. Tässä tapauksessa voin sanoa tietäväni miltä se tuntuu. Ensimmäisen kerran jouduin ahdistelluksi 12-vuotiaana. Minut taklattiin maahan ja tungettiin suu suuhun. Sain potkastua ja juoksin kotiin. Mitään muistikuvaa ei ole millä adrella olen kotio pinkonut, mutta mun äiti oli onneksi kotiäiti siihen aikaan ja poliisitapaushan siitä tuli. Koskaan ei saatu tätä miestä kiinni, mutta koulumatkoja en yksin kulkenut sen koommin. Toisen kerran olin jo aikuinen, itseasiassa suhteessa nykyisen mieheni kanssa. Esimieheni menneiltä ajoilta päätti lääppiä tyhy-päivän jälkeen polveani ja kertoa kuinka haluaa ”hakata krapulansa minuun”. No sanomattakin selvää, irtisanouduin ja kyllä, tein hänestä ilmoituksen HR-osastolle. Jos joku nyt kokee minun puolestani harmia miksi minun täytyi irtisanoutua, voin kertoa käsi sydämellä että tein sen mieluusti ja siksi että minulla oli parempi työ näköpiirissä joskaan ei vielä varma. Tein sen puhtaasti oman mielenterveyteni vuoksi.

Pointtina tässä pohdinnassa ei ole minun ikivanhat kokemukseni, vaan ylipäätään kulttuuri joka vallitsee nykypäivänä.

Äiti luki kirjaa eräästä hirmuvallasta, jonka diktaattori ei laita naiselle mitään arvoa. Sitä kohtaloa ei voi kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan. Eikä tarvitsekaan. Minun kokemukseni ovat traumaattisia minulle ja jokaisen oma heille itselle.

Facebookissa eräs ystäväni nosti puheenaiheeksi kuitenkin tämän nykypäivän joukkolynkkaysmielialan. Ja mun on pakko myöntää että olen kyllä samaa mieltä. Otsikoihin nousee yksi hahmo joka ”teurastetaan” huhupuheiden perusteella. Missä on näytöt, todisteet? Jos ihminen mokaa, tai ei välttämättä edes mokaa, niin häneltä on sosiaalisen median ansiosta viety niin maine kuin duunitkin. Pahimmassa tapauksessä elämä. Mitä ikinä tapahtui sloganille ”syytön kunnes toisin todistetaan”?

Tämä ajautui nyt täysin raitelta tämä pohdinta. Mietin vain miten mies uskaltaa enää naista lähestyä vai uskaltaako? Annetaanko jollekin kulttuurille enemmän anteeksi kuin toiselle? Mites naisten ahdistelut? Ei ole yksi eikä kaksi naista kenet tunnen jotka pikkupätkässä istuu miehen syliin pyytämättä. Milloin se kääntyy niin että miehet alkavat joukolla syyttämään naisia seksuaalisesta ahdistelusta? Porukalla kun kerran tehdään ja tasa-arvoa peräänkuulutetaan.

Kulttuuri, Uncategorized

Höllyn ja löllyn, mutta silti pystyn

Kaikenlaiset karppaukset, narppaukset, larppaukset ja etenkin skarppaukset on tullut koettua monen monituista kertaa. Välillä pystyn kaivamaan itsestäni motivaation ja innostukset, välillä ei vois vähempää innostaa koittaa tavoitella sitä “the Body”a.

Mä tunnetusti olen sokeriaddikti, tunnesyöppö, tai muuten vaan tykkään jauhaa hampaiden välissä jotain mikä maistuu makoisalle. Oon huomannut myös että totaalikieltäytyminen johtaa tällaiselle tyypille sellaiseen vastareaktioon kuin  “aivan varmaan syön vaikka paketillisen dominokeksejä!”. Sinänsä tyhmää, koska kukaanhan ei ole mua pakottanut ottamaan vastaan moista taakkaa paitsi mina itse. Ja näin ollen epäilen vakaasti ettei ketään kiinnosta tungenko turpaani pari sievoista keksiä vai koko hemmetin myyntierän. 🙂

Mä törmäsin hauskaan ilmiöön täällä sosiaalisessa mediassa myös. Jos laitan itsestäni kuvan ilman meikkiä, minut tituleerataan Sampon avioMIEHEKSI. No ei se mitään, otan kohteliaisuutena, koska sehän tarkoittaa vaan sitä että olen muuntautumiskykyinen. No joo, vitsi vitsi. Mä kuitenkin päätin jakaa nyt kertaheitolla pari täysin meikitöntä kuvaa. Ai miksi? No siksi koska musta on idiotismin multihuipentumaa laittaa tukka suoraks, ripsarit silmiin ja punat huuliin kun lähden hikoileen kuin sika. (korjauksena tähän: mä en oikeesti edes tiiä hikoileeko siat tässä määrin kuin mä hikosin. Eli nöyrimmät anteeksipyynnöt mikäli näin ei ole.) Jos joku tekee sen toisin päin, niin haluisin vinkkiä. Mulla ei vaan riitä innostus tai oikeesti edes aikaa tuunata itseäni mennen ja tullen. Toinen hyvä syy olla meikkaamatta tai laittamatta hiuksia ojennukseen on sade. Kolmas on mulle yleisin. Jos ei vaan huvita.

Ja taas aiheen ohi. Näin ihan huipun videon joka levisi netissä. “Sweating like a pig, feeling like a fox.” Siinä näytettiin tämmöisiä “minttuja”. Reidet ei oo tiivistä lihasta, vois olla isommallekin kuivaharjaukselle käyttöä. Allit väpättää ja punottaa juostessa. Naama valuu hikeä, hiukset on märkänä. MUTTA, nää naiset liikkuu! Hikoilee, liikkuu, urheilee ja osa jopa kilpailee siinä saralla. Näissä yhtenäistä oli se että he pystyi siihen. Ei onneksi ollut vammaa tai sairautta, ja he pystyivät täysillä liikkumaan. Nauttivat siitä eikä ulkonäöllä ollut mitään merkitystä! Ihan mahtavaa.

Mä hyppäsin taannoin oman “ratsukkoni” selkään ja mennä puksutin. Ratsukolla tarkoitetaan tässä yhteydessä polkupyörää. Hiki tuli ja tuntui välillä että happi loppuu. Reidet hölly ja lölly mukana, nenä vuosi. Mutta mää pystyin. Se oli ihan huikeen kivaa ja siistiä! Ei sen suorituksen aikana, mutta jälkeenpäin kun olin venytellyt ja saunonut niin oli suorastaan “euforinen” olotila. Nyt en osaa sanoa johtuiko liikunnasta vaiko ylpeydestä jota tunsin itseäni kohtaan, mutta tunnin hikilenkin jälkeen olin niin onnellinen.

Vaikken tätä halua mainostaa  enkä myöntää, niin olihan se olo “hiukan parempi” kuin sen keksipinon jäljiltä. 🙂