Uncategorized

Mulla hajoo pää

Mulla hajoo pää. Mä olen ensimmäistä päivää töissä sitten reissun ja olen jo aimo kasan lapannut sontaa tähän muutamaan tuntiin. Tuntuu ettei mikään suju eikä mikään ole hyvin.  Viikonlopun aikana sattuneet tapahtumat ovat jättäneet mut verille ja tällä hetkellä sen ”ruhjeen ” päällä ei ole edes rupea vaan haava ammottaa edellään orvaskesi näkyvissä. En millään ilveellä odota sinun lukijana ymmärtävän mistä juuri nyt höpisen, enkä ole sitä valmis vielä raottamaankaan, mutta voi elämä miten ihmisen elämä voi yhtäkkiä heittää omasta, kokolailla ihanasta, kuplasta ihan järisyttävään turbiiniin.

Mä mietin tässä istuessani, että pitkästä aikaa olen niin korkeassa umpikujassa. Se umpikuja on sekä korkea, että kapea. Mun mielessä se näyttäytyy tällä hetkellä pimeänä ja mahdottomalta ylittää tai kiivetä. Se saa mun sydämen pamppaileen ja ahdistus on käsin kosketeltava. Mitä mä teen? Mihin mä mä meen? Miten mä hoidan? Kuka auttaa kantamaan?

Yksinäisyys on monessa suhteessa aika hirveä tila. Tällä kertaa en puhu ystävyyksien puutteesta enkä vapaaehtoisesti yksin olemisesta. Puhun siitä, että kun koet kamppailevasi yksin maailmaa vastaan eikä loppujen lopuksi ole yhtä ainuttakaan sielua lähelläsi kuka osaisi jakaa taakkaa. Mitä ihmiset tekevät silloin? Mun ensimmäinen vaisto sanoo, että pakene. Mutta sitten se umpikuja on vastassa. Tässäkö tilanteessa ihmiset luovuttaa? Ja ei, en puhu mistään itsetuhoisuudesta vaan ylipäätään halusta luovuttaa jatkuvan pakertamisen ja ymmärtää sen, että päätä on hakattu seinään monta vuotta eikä se tästä näytä muuksi muuttuvan.

Vaan sitten tulee mun luonne. Mun luonne ei ole luovuttaja. Ei ole koskaan ollut. Tässä kyseisessä mielentilassa kuitenkin pohdin todella vakavasti, onko parempi antaa olla. Että olisiko se sittenkin vaarallisempaa minulle vaan yrittää sellaista mitä en selkeästi hallitse.

Mun unelmamaailmassa minulla olisi ihmisiä ympärillä, jotka ymmärtävät ja osaavat ratkaista kiperämmätkin tilanteet. Olis aina se ”go to” ihminen. Automaattisesti tietäisi kenen numeron valitsee. Tätä tilannetta vaan ei ratkaistakaan noin vain. Mutta oli miten oli, mulla on minut. Tästäkin mä selviän. Tavalla tai toisella.

 

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Uncategorized

Päänsärky vie multa hengen sekä moraalin – K-18

Olen 38-vuotias. Tästä viimeiset kaksi, kolme vuotta olen kärsinyt päänsäryistä, voisi jopa sanoa että päivittäin, joitain pieniä yksittäisiä jaksoja lukuun ottamatta. Tätä on tutkittu nyt sen viimeiset kaksi vuotta. Olen käynyt yleislääkäreillä, neurologeilla, työterveyslääkäreillä. You name it. Neurologi on määrännyt minulle estolääkettä, kuulemma kissanannos jotain masennuslääkettä, mutta tiedä häntä. Sitä vedeltiin semmoinen puolivuotta kontrollikäynnein. Ei mitään tehoa. Kerrottuani tämän, minulle annettiin migreenilääkitys. Ohjeena: Kun alkaa tulemaan orastavaa päänsärkyä niin nappaa pilsu. Sillä on aivojen verisuonia supistava vaikutus. Ja kyllä, voi pojat, että olikin. Fyysisesti tuntui siltä, että mun aivoja olisi kaksin käsin puristettu ja ne posahtaa kohta silmäkuopista ulos. Sanomattakin selvää etten niitä sitten sen kummemmin napsinut.

Mä olen näiden synteettisten lääkkeiden lisäksi kokeillut meridiaanihoitoa, säännöllistä hierontaa, intialaista päänhierontaa, vyöhyketerapiaa, hermoratahierontaa, marihuanaa Losissa ja akupunktiota. Parhain apu on ollut mari sekä akupunktio. Valitettavasti toinen näistä on laiton Suomen maassa. Ottamatta kantaa sen vaikutuksista jne, puhtaasti avun saamisen kannalta tehosi minulle. Samoin molemmissa se tehoaika oli lopulta ohimenevä, mutta mulle kelpasi pieninkin breikki. Mun mielestä mun mieskin nautti enemmän ”pilvisestä” vaimosta kuin äreästä, joka olen 70% ajasta.

Olin viime viikolla menossa jälleen yhteen ”apupaikkaan” saamaan hoitoa. Ties kuinka mones aamu jolloin herään kaameaan päänsärkyyn. Eli valmiiksi kun silmät saan auki niin jyske käy. Eikä mitenkään eroottisessa mielessä. Siinä ajaessani mietin etten yhtään ihmettele mistä Hortonin päänsärky saa nimensä. Horton eli itsemurhapäänsärky. Mä ohikiitävän sekunnin ajan mietin, että mä en yksinkertaisesti jaksa tätä päätä enää yhtään. Mä olen omasta mielestä kokeillut ihan kaikkea. Syitä voi olla lukuisia, mutta olen eliminoinut stressiä. Olen lomaillut, olen ollut perheen kanssa, olen ollut yksin, kaksin tai ryhmässä. Kotona, poissa kotoa. Olen liikkunut, syönyt vegeä, syönyt lihaa, syönyt sokeria, ollut syömättä sokeria. Juonut vettä, juonut detox-vettä. Tutkituttanut silmät, veriarvot. Kaikki on vissiin kunnossa, kun ei syitä löydy. Ainoa mitä ei ole tehty on magneettikuvaus. Vissiin sille ei kuitenkaan ole tarvetta, koska joko lääkkeellisesti tai hetkellisesti pääsen siitä eroon. Isompi ongelma kuulemma jos olisi, niin ei jeesaisi mikään. Mietin sit kuitenkin vain, että onko mun loppuikäni Miranax tai Burana alkuinen aamiainen? Nimittäin jos näin on, niin kylläpä vetää mielen matalaksi.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Uncategorized

Aikaa sille mitä haluan

Tässä on hetken saanut mennä itseensä. Mitä täällä tapahtuu? Mikä on tärkeää ja mielekästä. Mun erittäin läheinen ihminen sai huonoja uutisia terveydestään. Olen yrittänyt tässä asiaa sulatella, mutta en oikein osaa jäsennellä. Tällä hetkellä eletään aikoja jossa mikään ei ole varmaa, mutta toivoa kuitenkin on.

Toivo antoikin minulle muutaman mietteen. Teenkö asioita oikein ja olenko onnellinen? Oikein siinä suhteessa, että jos huomenna en enää herääkään, olenko varmasti antanut rakkautta itselleni ja läheisilleni? Entäpä minä? Olenko toteuttanut haaveeni niiden puitteissa kuin rahkeeni ovat riittäneet?

Mä hienoisessa itsesäälissä sitten suivaannuin jälleen omaan  peilikuvaani. En ulkoiseen minään vaan sisäiseen minääni. Puhun hurjan paljon asioista joita haluaiSIN tehdä, mutta energian puutteen vuoksi jääpi tekemättä. Ja nämä kaikki liittyy ihan minuun itseeni. Itsekkääseen minääni joka ei ole äiti, vaimo tai esimies. Siispä näiden huonojen uutisten ja tulevaisuuden pelon edessä, mä rohkaistuin tekemään päätöksiä koskien minua.

Tässä tulee tämän hetken saldoa. Mä olen iät ja ajat jauhanut kuinka haluaisin päästä takaisin ratsaille. Ei, ei mitään seksiin liittyvää, vaan puhtaasti lapsuuteni rakkaimpaan harrastukseen. Jostain syystä olen kehittänyt itselleni pelon ja se pelko ei liity traumaan vaan oletan sen liittyvän puhtaasti iän tuomaan ylikehittyneeseen itsesuojeluvaistoon. Oli miten oli, nyt loppui jahkaaminen ja tämä tyttö lähtee takaisin ratsaille ensi viikonloppuna. Uskon monella tapaa ”saat mitä haluat” ajatteluun. Tässäkin suhteessa mä olin vaan randomisti skrollaamassa nettiä kun ilmestyi tunti joka oli kuin tehty minulle ja ihan lähitallilla. Ja joka nyt näppäränä näsäviisastelee etten saanut viime viikonlopun eurojackpot- voittoa vaikka halusin, niin se mun ajattelu ei ihan toimi niin. 😀 Ihan siinä joutuu itse omien haaveidensa kanssa duuniin ja tekemään asioita sen eteen.

Toinen harrastus joka on jäänyt vuosiksi, on jooga. Tänään lopetin senkin jahkailun ja meni rohkeasti tunnille. Olihan se toki ”hitusen” rankempaa kuin vaikka kymmenen kiloa sitten, mutta silti mä pärjäsin ja ai että mä nautin.

Nämä jutut voi kuulostaa jonkun korvaan älyttömän laimeilta. Mutta oikeasti nämä on mulle isoja juttuja. Mä organisoin kahden paikkakunnan taloutta kouluineen, harrastuksineen, ja kaikkine sivutouhuineen. Sit mä valitan kun en itse MUKA ehdi. Ihan varmana muuten ehdin. Yksi jakso vähemmän Valtiatarta ja käytän sen itseeni. Eräs nainen kysyi multa joku aika takaperin kuunnellessaan minun suhaamista, että ”kukas Minttu susta pitää huolen?” Veti hiukan hiljaiseksi. Ei se, etteikö rakkaita olisi ympärillä vaan se kuinka vähän ajattelen terveellä tavalla itseäni.