Uncategorized

Lappi – ensimmäinen nousu tunturiin

Kuvat by Tinja

Sitä meinaa fyysisesti luovuttaa työpäivien päätteeksi, kun välillä on niin henkisesti loppu. Sehän tarkoittaa selkokielellä sitä, että mulle iskee uskomaton laiskuus enkä jaksa raahautua yleensä ulos tekemään YHTÄÄN mitään vaan haluan jämähtää oman sohvan perimmäiseen koloon. Eipä tarvitse ruudin keksijää tajutakseen, ettei sillä menolla jaksa pian yhtään mitään muutakaan. Mä olen ottanut itseni kuuntelun tässä omaan kalenteriin. Kyllä. Mun on aikataulutettava ”minä aika”, sillä muuten ei tule tehtyä. Ja koska ollaan tytön kanssa nyt ihan kahdestaan, olen täysin riippuvainen Mummosta, joka onneksi päästää aipän toteuttamaan itseään. Siihen hyvänä bonuksena Tunturi Lappi, johon aion tutustua.

Mä sain mun ystävän Tinjan mukaan tunturiin. Olen nyt enempi ja vähempi täällä Lapissa kulkenut 8 vuotta, enkä kertaakaan tunturissa. Jos nyt ei gondolilla nousuja lasketa. Ja tähän settiin mä en niitä laske.

Mulle tekee tiukkaa mennä porukassa jonkun kanssa, joka haluaa ”hiihtää” hirveetä kyytiä ja pelkkä stressi tulee jo seurasta. Siksi mä usein teen asiat yksin, mutta kun tulee luontoon ja siellä oleskeluun, mulla ei ole hajuakaan mitä tehdä, niin sain ”asiantuntijan” mukaan. Hän on hostelli-yrittäjä, ja on nyt samassa veneessä tässä ”itselle aikaa” kampanjassa, joten en olis parempaa seuraa voinut saada. Tinjan kanssa oli mahdollisuus pysähtyä, nauttia, somettaa, höpöttää ja istua. Olinpa minä luovuttamassakin yhteen väliin, niin saipa hän myös mut vedettyä jatkamaan. Ei oo vaan persevälle ja reitevälle huonokuntoiselle mitään kovin iisiä. Puuskuttaen ylös ja lonkankoukistajat huusi hoosianna alan tulossa.

Mä en voi teille kuvailla sitä olotilaa mikä minut valtasi, kun huipulle pääsin. En voinut mitään muuta sanoa kuin ”Mä olen onnellinen juuri nyt.” Uskon sen olevan kombinaatio itsensä ylittämistä, liikkumista ja luonnon kanssa yhteyden löytämistä. Tunsi olevani voimissani, ja tuntui siltä, että sain aidosti tyhjentää sen pääkopan kaikista negatiivisista asioista päivän tai menneen jäljiltä. Huokasin kaiken paskan tunturiin. Mikä ihaninta, niin juuri tuo hetki määritti minulle sen mitä tarkoittaa olla onnellinen. Klisee se on, ettei materia aikaan saa onnea. Onhan se näin. Mutta sen huomaaminen kuinka pieni mitätön osa mä olen jotain niin suurta ja kaunista, sekä ennen kaikkea puhdasta, tyhjensi mun mielen paremmin kuin mikään. Ihana, kaunis Tunturi Lappi.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Uncategorized

Ruoka minun hiuksille

Hiuksille ei saisi antaa liikaa painoarvoa, sanotaan. Kuitenkin samalla mielletään hiusten olevan kruunu. Koskaan ei olla lopulta tyytyväisiä siihen millainen hius itsellä on, vaan aina sitä kadehtii kaverin. Ainakin minä olen kadehtinut oikeastaan ihan koko ikäni. Kunnes mä opin oikeasti hoitamaan omia hiuksiani. Ja siihen meni kuulkaa KAUAN! Mun äiti leikkasi mun hiukset vielä muutama vuosi sittenkin. Aina välillä mä intouduin menemään kampaajille, mutta heillä oli aina se sama ratkaisu tarjolla ”Oletko koittanut silkkisuoristusta?”. No olen. Ja se käräytti mun hiukset niin karrelle, että ei tarvinnut haaveilla pitkistä hiuksista todella pitkään aikaan.

Mä olen värjäillyt joskus, oikeastaan enemmän kiillon saamiseksi hiuksiin, mutta jos ei saa radikaalia muutosta aikaan, niin ei oikein itseä sykäytä. Raitojen tai värimuutoksen aikaan saamiseksi on vaalennettava hiusta niin paljon, että pohjaa ei juuri ole värille enää laittaa. Latvat harottaakin sitten yks itään ja toinen länteen sekä aamulla heräät katkenneiden hiusten seasta. Tämä siis minun tapauksessani. Minulla kun on ennestään tosi kuiva tukka ja se vaatii järjettömän määrän kosteutta näyttääkseen hengissä olevalta. Ja kyllä, tiedän hiuksen olevan ”kuollutta”, mutta ei se tieto sitä kaunista, ja tiedän kuinka hiukset saa näyttämään eloisilta.

Se rahamäärä mitä olen ostanut purkkia ja purnukkaa niin kaupasta kuin kampaamoista, ei vaan yksinkertaisesti ole riittäneet minun hiuksille. Voi olla että on väärät tuotteet, ja varmasti onkin niin, mutta minut on pelastanut todella yksinkertainen oivallus. Jos kroppasi on kuin temppeli ja sinun pitää ravita sitä kunnioittaen, niin hiuksiin näköjään pätee ihan sama setti. Kuivaa hiusta ei voi oikein enää kosteuttaa, se ei ime sitä itseensä. Olen laittanut märkiin hiuksiin tämän ”eliksiirin” ja se ikään kuin sinetöi kosteuden sisäänsä. HUOM! En ole ammattilainen ja minulla on kuiva kinkkinen kihara. Hiuksissani ei ole ripaustakaan suoruutta eikä rasvoittuvuutta, siksi tämä setti ei todellakaan sovi kaikille vaan lopputulos voi olla hyvinkin rasvainen. Minun tapauksessani KOOKOSÖLJY on kuitenkin pelastanut hiukset ja kuivan kutiavan atooppisen ihon. Ja mä saan ostettua tätä mistä vaan ja milloin vaan. Ihanan simppeliä.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Uncategorized

Mulla hajoo pää

Mulla hajoo pää. Mä olen ensimmäistä päivää töissä sitten reissun ja olen jo aimo kasan lapannut sontaa tähän muutamaan tuntiin. Tuntuu ettei mikään suju eikä mikään ole hyvin.  Viikonlopun aikana sattuneet tapahtumat ovat jättäneet mut verille ja tällä hetkellä sen ”ruhjeen ” päällä ei ole edes rupea vaan haava ammottaa edellään orvaskesi näkyvissä. En millään ilveellä odota sinun lukijana ymmärtävän mistä juuri nyt höpisen, enkä ole sitä valmis vielä raottamaankaan, mutta voi elämä miten ihmisen elämä voi yhtäkkiä heittää omasta, kokolailla ihanasta, kuplasta ihan järisyttävään turbiiniin.

Mä mietin tässä istuessani, että pitkästä aikaa olen niin korkeassa umpikujassa. Se umpikuja on sekä korkea, että kapea. Mun mielessä se näyttäytyy tällä hetkellä pimeänä ja mahdottomalta ylittää tai kiivetä. Se saa mun sydämen pamppaileen ja ahdistus on käsin kosketeltava. Mitä mä teen? Mihin mä mä meen? Miten mä hoidan? Kuka auttaa kantamaan?

Yksinäisyys on monessa suhteessa aika hirveä tila. Tällä kertaa en puhu ystävyyksien puutteesta enkä vapaaehtoisesti yksin olemisesta. Puhun siitä, että kun koet kamppailevasi yksin maailmaa vastaan eikä loppujen lopuksi ole yhtä ainuttakaan sielua lähelläsi kuka osaisi jakaa taakkaa. Mitä ihmiset tekevät silloin? Mun ensimmäinen vaisto sanoo, että pakene. Mutta sitten se umpikuja on vastassa. Tässäkö tilanteessa ihmiset luovuttaa? Ja ei, en puhu mistään itsetuhoisuudesta vaan ylipäätään halusta luovuttaa jatkuvan pakertamisen ja ymmärtää sen, että päätä on hakattu seinään monta vuotta eikä se tästä näytä muuksi muuttuvan.

Vaan sitten tulee mun luonne. Mun luonne ei ole luovuttaja. Ei ole koskaan ollut. Tässä kyseisessä mielentilassa kuitenkin pohdin todella vakavasti, onko parempi antaa olla. Että olisiko se sittenkin vaarallisempaa minulle vaan yrittää sellaista mitä en selkeästi hallitse.

Mun unelmamaailmassa minulla olisi ihmisiä ympärillä, jotka ymmärtävät ja osaavat ratkaista kiperämmätkin tilanteet. Olis aina se ”go to” ihminen. Automaattisesti tietäisi kenen numeron valitsee. Tätä tilannetta vaan ei ratkaistakaan noin vain. Mutta oli miten oli, mulla on minut. Tästäkin mä selviän. Tavalla tai toisella.

 

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva