Uncategorized

Lämmin pinaatti-artisokka dippi

Periamerikkalaisuus näkyy minussa kielen, ihonvärin, puherytmityksen ja ennen kaikkea erilaisten ruokalajien valmistamisessa. Mä vein Sampon lapsuudenystävän 40-vuotis synttäreille toissa viikonloppuna meillä Losissa kotona paljon syötyä dippiä. On varmaan tuttu elokuvista jos ei muualta, kuinka kovin odotettu esimerkiksi Super Bowl on. No meillä se tarkoitti kokoontumista isolla porukalla perhettä ja ystäviä. Jokainen toi jotain omaa bravuuri syötävää ja se monesti heijasti jokaisen omaa kulttuuria. Meillä oli maissileipää, valkosipulileipää, kanaa, salaatteja, bataattipiirakkaa, aasialaisia alkupaloja ja monta erilaista dippiä. Tää dippi jonka tein, on suosittu ihan ravintoloiden ruokalistoilla ja osa höystää sitä ravuin tai kanalla. Mä tykkään tehdä sitä ihan sellaisenaan, ja koska se oli kovasti tykätty myös täällä Suomessa, niin laitetaas jakoon resepti. Tämä ei ole missään tapauksessa painon pudottajan dippi, mutta hei, mikäpä oikeastaan on? Tämä sopii kuitenkin silloin tällöin syötäväksi herkutteluun ja suosittelenkin peli-iltaan tms.

Lämmin pinaatti-artisokka dippi 

Aineet:

-1 pss sulatettua pakastepinaattia

– 1 tölkki artisokan sydämiä

– 100 g maustamatonta tuorejuustoa

– 1 prk eila smetanaa

– 100 g majoneesia

– 100 g raastettua parmesaania

– 100 g mozzarella raastetta

– 3 valkosipulin kynttä

– 1 tl tabascoo

(chilihiutaleita oman maun mukaan)

Tästä ei resepti helpotu. Kaikki aineet sekaisin, pilkottavaa on ainoastaan valkosipuli sekä artisokan sydämet. Muuten kaikki sötkyksi sekaisin ja uuniin 180 astetta noin 30 min tai kunnes pinta on kullanruskea.

Dippi nautitaan joko ruisnappien tai tortilla lastujen kanssa.

Uncategorized

Milloin elän pelkäämättä?

Vaikka perusluonteeltani olen avoin, iloinen, positiivinen ja todella elämänmyönteinen, niin olen sisimmissäni aivan järjettömän kova pelkuri. Pelkään päivittäin paljon asioita ja niiden tajuaminen on oikeastaan enemmän vapauttanut minua kuin mitään muuta.

Kuva Satu Renko

Tämä aihe pomppasi mieleeni aamulla, kun huomasin heränneeni valtavaan pelkoon siitä, että en ollutkaan pudottanut painoani vaan olin päinvastoin tuplannut painoni, vaikka osallistuin ”jälleen kerran” uuteen laihdutusohjelmaan. Se ahdistus oli niin aidon tuntuinen, että totesin miehelleni aamulla olevani jälleen vissiin päästäni sekaisin. Hän ei ollut mun kans samaa mieltä tällä erää, johtuneeko sitten että on kyllä nähnyt mut aiemmin todella sekaisin, mutta alettiin jutteleen siitä pelosta ja ahdistuksesta. Mä ilmeisesti olen kehittänyt itselleni jonkinlaisen epäonnistumisen pelon muiden ihmisten sanomisten vuoksi. Vaikka mä en todellakaan lue mitään keltaisen lehdistön juttujen kommentteja, niin välillä joku ajattelee tekevänsä mulle palveluksen kertomalla mitä siellä lukee.  Tämän Suurin Pudottaja ohjelman tiimoilta siellä oli kuulemma odotus vain siihen, että kaksinkertaisena tulee kilot takas kun alat syömään ”normaalisti”. Tai ”valaan kokoinen se on vieläkin”. Tai vaikkapa ”Eikö kukaan ole sanonut tälle tyrkylle, että vaikka kuinka paljon osallistuis laihisohjelmiin niin yhtä ruma se on edelleen.” Niin no, ulkonäkö- ja makuasioista ei voi eikä kannata kiistellä. Mutta mun normaalisyöminen on ravintosuositusten mukaista ja isoin ero entiseen on se etten mä mätä naamaani lapsen nukkumaanmenon jälkeen ensin pari nami voikkaria ja säkillisen karkkia. Sillä muutoksella oon aika pitkälle päässyt. Voin siis haudata tämän pelon ja jatkaa muiden asioiden parissa.

Kuva Satu Renko

Mä pelkään myös etten kelpaa tämmöisenä. Vaikka perhe ja läheiset tietää millainen olen, ja toki nyt myös puoli miljoonaa viikottaista katsojaa, niin silti se muottiin mahtumattomuus takoo nuppia. Jep, mä en ole kuin valtaosa väestöä ja olen varmasti ärsyttävän äänekäs.

Mä jalostan päässäni tuota edellistä pelkoa vielä niin pitkälle, että olen antanut sen aiemmin estää minua saavuttamasta asioita joista haaveilen, vain siksi koska pelkäsin mahdollista ”ei” sanaa. Olen tätäkin viime aikoina työstänyt niin paljon, että vaikka en vienyt itseäni ihan sinne ”YES man” levelille ihan jokaiseen asiaan, niin ihan hirveesti aukes ovia ja tuli huikeita juttuja, koska olin itse vahvempi kuin mun omat itsekehittämät pelot.

Pakko myöntää. En olis puoli vuotta aiemmin uskonut kykeneväni niin moneen juttuun kuin nykyään. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Aika makee juttu! 

Kuva Satu Renko

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Youtube – Poontusnee

Uncategorized

I’m BACK

Täällä taas! Muutaman viikon hiljaiseloa on pitänyt. Lähdin mukaan Suurin Pudottaja Suomi ohjelmaan ja sen kuvaukset alkoivat tuossa kesän alussa. Mitä siellä tapahtui tai miten kauan oltiin kiinni, niin en saa kertoa, mutta lupaan kaiken selviävän aikanaan. Pakko kuitenkin hehkuttaa miten mahtava kokemus oli ja kuinka upeaa oli oppia ennen kaikkea itsestään valtavan paljon uutta! Opin myös ystävyydestä hurjan paljon, ja voin sanoa lähteneeni reissusta paljon rikkaampana kuin sinne mennessä. Henkisellä puolella siis. Lompakko oli ihan yhtä kuiva.

Mä palasin Lappiin ensimmäisenä ja olen nauttinut nyt viime päivät luonnossa liikkumisesta sekä perheeni seurasta. Uusperhekuvioissa on aina sellaista ”pikkukivaa”, että levällään ollaan paljon useimmin kuin kaikki koossa. Viikonlopuksi toivon saavan sellaisen lottovoiton, jossa ollaan vihdoin kaikki koossa. Hirmu kova ikävä äitiä ja pikkuveikkaakin.

Alkukesän aikana on paljon uutta tuulta käynyt meidänkin elossa. Ostettiin tontti ja kuokka lähtee ihan näillä näppäimillä maahan. Nopeet liikkeet on tunnetusti todella näyttäviä ja sillä teemalla me näköjään jatketaan. Baba aloittaa esikoulun ensi kuussa ja on korkea aika hänen saada myös Lapin kotiin oma huone. Siispä Kaulasten raksaprojekti alkakoon. Aika jänniä fiiliksiä sekin tuottaa. Me kaksi, kun aikoinaan hynttyyt lyötiin yhteen, niin vannottiin ettei muuten ikinä naimisiin mennä tai lainoja oteta. Näköjään kaksi asuntovelkaa sekä 8 vuotta avioliittoa ja yhtä yhteistä tyärtä rikkaampana me ollaan unohdettu kaikki kaukaiset lupaukset. Enkä kyllä pois vaihtais. Sen verran seikkailunmakuista eloa on tuon Kaulasen rinnalla ollut taapertaa.

Että voi ihmislapsi olla onnellinen omasta sinisestä putkestaan 🙂

Mä olen tässä menneenä aikoina joutunut ihan hirveästi kamppailemaan oman hyvinvointini kanssa, vaikka kaikki ulkoiset puitteet ovatkin olleet kohdillaan. On ollut pakko pysähtyä ja miettiä mikä on itselle tärkeintä ja miksi. Onko sillä oikeasti mitään väliä, kuinka hitokseen painaa duunia, jos tuntuu ettei muuten jaksamiset riitä. Minäkin kun käytännössä painan useampaa duunia kuin ”vain” tätä toimitusjohtajan pestiä. Parasta siinä oman pohjan löytymisessä on ollut ehdottomasti ihan arkiliikunnan löytyminen. Olen aikaisemmin ollut ehdoton siinä, kuinka mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa liikkua. No kappas. Ompas mulla. Ei välttämättä mitään montaa tuntia siirtymisineen, mutta pieni tovi päivittäin on mulla itselleni irrottaa ja se on ihan mahtavaa. Armollisuutta itselle ja asioiden priorisointi, se on ollut Mintun oppi. Eikä tämä ihmiselämä tunnu olevan koskaan valmista, aina löytyy parannettavaa ja uusista asioista haaveiltavaa. Mutta tässä ja nyt, mullon oikeastaan ihan huikean hyvä olla.