Kulttuuri, Matkustaminen, Parisuhde, Perhe

Matka jatkuu ja ulkonäkö muuttuu

Eilisestä matkaväsymyksestä toivuttiin japanilaisen keittiön antimilla ja aikaisin nukkumaan menolla. Äiti simahti siinä ennen kahdeksaa ja minä kokolailla ysin pintaan. Syynä tosi pitkä matka. Aamuun asti riitti unet ja pomppastiin ylös ennen seitsemää. Retkipäivä edessä, joten varulta oli herätyskello huutelemassa, joskin aivan turhaan. Hivenen sai aamulla hieraista silmiä kun äiskä oli jokusen asteen pelottavan punainen. Ainoat valkoiset osat ovat silmänympärystät… Onneksi ei käy kipeää, paitsi korkeintaan omalle naiseudelleen kuulemma.

Aamiaisen jälkeen startattiin kyydillä satamaan. Siellä oli 17 muutakin lähdössä päivän meriretkelle läheisille saarille. Ostettiin eilen matka yhdeltä pojalta/mieheltä joka jäi loppujen lopuksi meidän kanssa juttelemaan elämästään pariksi tunniksi. Jäin tämän tapaamisen jälkeen haavi auki ihmettelemään tätä elämäniloa ja avoimuutta mihin ollaan jo näiden kahden päivän aikana törmätty. En osaa pukea sanoiksi. Se että hymyillen kerrotaan elämän vastoinkäymisistä sekä niiden voitoista ventovieraalle, nostatti minussa pintaan tunteet.

Meriretki alkoi kalojen syöttämisellä. Olihan se nyt ihan käsittämätöntä että nää merikalat vaan syö leipää kädestä. Pari kertaa toki erehtyi mun sormesta, mutta se oli todella sen pikku näykkäisyn arvoinen.

Siitä jatkoimme snorklaamaan. Johan se oli tiedossa että tämä toissapäivänä suoristettu pööki saa kyytiä. Sitä en tosin ollut ottanut huomioon että pinnalle pulpahtaessani multa yhtäkkiä kysellään olenko paikallinen kreolinainen. Valehtelematta olen tänään vastannut kahdeksalle ihmiselle etten ole paikallisia vaan ihan suomi-jenkki risteytys. Aion kulkea kuitenkin tukka käkkärällä loppu lomani, koska hiustenkuivari on kuin lehmänhenkäys ja muutenkin voi huoletta uida. Ja etunsakin siitä tuntuu olevan. Paikallinen kuski ei halua meidän pulittavan hummerista kallista hintaa vaan käy yötöinään semmoisia pyytämässä merestä ja hänen äitinsä aikoi sitä meille kokata. Hieman saatan laittaa kikkaroilleni liikaa painoarvoa, mutta jostain syystä silti kontaktia tuli enemmän hiukset sekaisin.

Vesi täällä on kristallinkirkasta ja muutenkin ympäristö todella puhdasta. Kävimme muutamalla pikkusaarella ”hyppelemässä”. Yhdellä oli kilppareita vapaana. Enpä tiennyt että tällainen kilpikonna voipi elää 250 vuotta… Tosin kavereiden liikeetkin on hitaat, joten kestää aikansa päästä paikasta a paikkaan b. Ne oli hirmu ystävällisiä ja yksi jopa tuli ”photobombaan” mun kuvani.

Lounaalla oli tarjolla barrakudaa, haita sekä kanaa kreolilaisittain. Lisäksi mangosalaattia, leipäpuuta ja kurpitsaa. Maut olivat älyttömän hyviä. Ulkona grillaten ja uusiin ihmisiin tutustuen.

Pari fun factia opin tästä maasta myös. Korkealla yhdellä saarella oli yksi järjettömän suuri palatsi. Sen omistaa Abu Dhabin prinssi. Ei siinä mitään muuten, mutta tätä järjettömän kokoista palatsi asutaan kaksi viikkoa vuodesta. Vastineena rakennusluvasta, hän vastaa Seychellen koulutuksen rahoittamisesta, tuulivoimaloiden rakennuttamisesta ym. Eli antaa huolella takaisin. Jäbä sai pisteet multa. 😉

Blogi, Kulttuuri, Parisuhde, Perhe, Ruoka

Isänpäivälahja Porsche

Voileipäkakku näytteli suurta, eli ainutta, osaa meidän ”juhlapöydässä”. Omin pikku kätösin väsätty teos sai pimenevässä kodissa arvoisensa paikan meidän lasten valtaamalla pöydällä.

Herra oli oikein onnellinen valitsemistaan raaka-aineista, jalopenot ja salami ei pudonnut ihan niin hyvin perheen naisväestölle. Samapa tuo, sankarille sankarin toive.

Hiukan ehkä tuo loskaantuva pihapiiri harmitti ja sää olikin olotilan mukainen. Raastava fiilis kun joutuu eroon taas lapsista. Joka sanoo että siihen tottuu, niin vois heittää tänne pari vinkkiä. Mä nimittäin itkin kirjaimellisesti illan katsoen mun kohta 4 vuotiasta nukkuvaa ja vain toivoin hänelle hyvää tervettä viikkoa mummon kanssa.

Isäntä itse on tottunut näihin kuvioihin. Ja jostain kumman syystä tämä seuraava aamu valkeni hänelle oikein mieluisasti. Hän oli kuullut vihiä unelmiensa autosta ja sillai kevyesti takavasemmalta ujutti hyväksynnän siemenen auton KATSELUUN minulta. Sitähän en osannut odottaa että lentäessä Kittilästä Helsinki-Vantaalle mies olikin yllättäen sopinut treffit Tampereelle auton katseluun ja mut jätettiin kylmästi Lentoparkkiin menevälle bussipysäkille nököttään. ”Nopeet liikkeet on näyttäviä” sai aivan uuden merkityksen. 🙂

Mä en tiedä kuinka suuri osa miehistä oikeesti menee katseleen ja kuinka suuri osa on mun mieheni tyyppisiä. Mut hän on tällä hetkellä onnellinen uuden auton omistaja ja voisin sanoa näin henkseleitä paukuttaen et ”saitpas Isänpäivälahjaks Porschen!”

Totuushan on toki toinen, mutta se ei kuulosta lainkaan niin seksikkäältä.

Kulttuuri, Matkustaminen, Parisuhde, Perhe, Tyyli, Ura

Sopeutua vai ei?

Miten syntyperältään Los Angelesilainen voi sopeutua eri osiin Suomen maata? Tällä hetkellä yhdistän kaksi kotia niin että reissaan Tampere-Äkäslompolo väliä kahden viikon välein.

Lähinnä mua itseäni alkoi mietityttämään kysymys johon törmään muutaman kerran viikossa. “Miten sä olet sopeutunut sinne Lappiin?” Niin no… Oonko mä sopeutunut? Tarviiko mun sopeutua? Mitä on sopeutuminen?

Mä olen niin erikoislaatuinen luonne että varmaan “piruuttanikin” olen vastaan valtavirtaa. Mä rakastan Lapissa tiettyjä asioita, mä rakastan Tampereessa tiettyjä asioita, rakastan Mäntässä tiettyjä asioita (olen kirjaimellisesti syntynyt Mäntässä, mutta pari viikkoisena lähdin takaisin äidin kanssa Losiin koska meidän koti oli siinä vaiheessa siellä), rakastan Las Vegasissa tiettyjä asioita (levoton sielu otti irtioton tyttäriensä kanssa sinne vuonna 2011 jotta tytöt sai kokea USAlaista koulujärjestelmää). No joo, mutta pitääkö mun sitten päättää mikä paikka on paras? En mä pysty. Joten mä tein erikoislaatuisen ratkaisun. Nää kaikki paikat kun kerran on “sisäänrakennettu” minuun, niin vien ne kaikki mukana paikasta riippumatta.

Lapissa rakastan tätä hiljaisuutta, mutta samaan aikaan inhoan tätä hiljaisuutta… Miten se on mahdollista? Hyvin. “Rock, rauha ja rakkaus.” Tarvitsen kaikkia, mutta omaan tahtiini. Mä voin elää Las Vegasilaista tyyliä vaikka oon Äkäslompolossa. Miten? No varsinkin sesonkiaikana kun tämä paikka on tulvillaan ihmisiä sieltä, täältä ja tuolta. Heidän kanssaan höpiseminen on mulle ominaista. Ette usko kuinka paljon ystäviä ja tuttavia olen saanut aluksi tuiki tuntemattomista ihmisistä. Mikä meitä sitten yhdistää? Aito kiinnostus toiseen ihmiseen. No joo, ja mites se hiljaisuus ja rauha saadaan sitten Tampereella? No ihan samanlaiten kuin täällä. Ei siellä kukaan “häiritse” jos et ole avoin sille. On paljon metsää, on paljon teitä joissa et kohtaa ristin sielua niin halutessasi.

Yhteiskunta, on se sitten maassa missä hyvänsä, määrää hyvin pitkälti normit. Mutta onko sen oltava niin. Uskon että yhteiskunta pärjää varsin hyvin ilman että minun tarvitsee elää kuten “kuuluu”.

JVGn ja Pete Parkkosen biisissä sanotaan niin hyvin.. “Nää vuodet ollu tuulisii, sä oot ollu juuri siin.” Mä oon elellyt pitkin poikin ja kokenut paljon. Mulla on mies joka on ollut “juuri siinä”. Hänellä on unelmia, minulla on unelmia. Mua eniten pelottaa että jätän elämäni elämättä. Tällä tietoa minulla on vain yksi elämä ja minun täytyy se elää niin kuin haluan. Olen valmis panostamaan siihen että elän oman näköiseni elämän. Fakta on se, että Äkäslompoloon minut toi rakkaus. Mutta rakkaus antaa myös mulle mahdollisuuden elää muualla kuin Äkäslompolossa. En halua sopeutua, en aio sopeutua. Niin kauan kuin en tee kenellekään pahaa niin koen että minulla on siihen oikeus.

Kuka minä olen? Michele Murphy-Kaulanen.

 

Instagram / Facebook / Snapchat: Kauppiaanrouva1