Parisuhde

Avioliittoni tila ADHD-diagnoosin jälkeen

Oon huomannut, että jengiä kiinnostaa ihan älyttömän paljon meikäläisen parisuhteen laita nyt kun diagnoosi saatiin. Osa kysyy säälien, osa josko saisi jonkinlaisen skuupin tai sitten on ihmisiä, joita aidosti kiinnostaa mitä meille kuuluu. Olit nyt mitä tahansa kastia, niin ajattelinpa avata hiukan tätä paria viimeistä kuukautta AdHd puolison rinnalla.

Väsyttävää

Itsessään viimeiset pari kuukautta on ollut todellakin tasaista tunnepuolella. Mun miehen tunnepiikit ovat väistyneet ja tilalla on lääkkeen ansiosta hyvin tasainen tyyppi. Eipä tuo reagoi oikein mihinkään. Eli molempien, niin hyvien kuin huonojen puolien, kärjet ovat leikkaantuneet. Mun näkövinkkelistä se on ihan ookoo, varsinkin kun ne huonot hetket ovat sitten hullun massiivisia ja täynnä mahdollisesti vihaa tai ahdistusta. Mutta myös ne hyvät tunteet on leikkaantuneet. Ainakin mun mielestä ja suhteessa miten aiemmin on ollut vaikka huumoripuolella.

Ja ennen kuin lynkkaatte tai arvostelette, ettenkö osaa olla mihinkään tyytyväinen, niin ihan pieni pause ja hetki päälle. Ensinnäkin tämä on mun elämä ja mun parisuhde. Jokainen saa parisuhteestaan mitä hakee ja loppujen lopuksi se on yhtenäinen tie mitä on lähdetty taaplaamaan. Sen verran mä olen kuitenkin itselleni armollinen, että hyväksyn sen etten ole vielä sopeutunut tai hyväksynyt mun ”uutta” kumppaniani. Mä olen rakastunut räiskyvään mieheen, eli tiesin tasan mitä oli luvassa. Nyt siihen uuteen tyyppiin ottaa aikansa tutustua. That´s it.

Mä olen myös sitä mieltä, että ensisijaisesti on ajateltava itseään ja omaa hyvinvointiaan. Kaikki muu tulee perässä. Niin puoliso kuin lapsetkin. Eli mikäli voit hyvin, sun läheiset voi tai ainakin mahdollisesti toivo elää, että jonain päivänä voivat kaikki hyvin. Tässä kohtaa mä koen, että mun mies on äärimmäisen tyytyväinen. Hän voi hyvin, ahdistus on poissa, unettomuus on poissa. Hän on motivoitunut voimaan henkisesti sekä fyysisesti hyvin ja treenaa päämäärätietoisesti molempien eteen. Hattua nostan.

Mä en kuitenkaan usko taikaiskuihin enkä korulauseisiin. Lääkitys ei tuonut meille auvoisuutta, mutta ei se mitään pilannutkaan. Nyt ollaan uuden äärellä ja katsotaan mihin laiva vie. TätäKIN kutsutaan elämäksi, se otetaan vastaan mitä annetaan ja parhaimman kyvyn mukaan koitetaan pitää pää pinnan yläpuolella. Diagnoosi ei meitä määritä vaan se miten sen kanssa eletään.

 

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Parisuhde, Perhe

Rakkaus on tuskaa

Rakkaus on tunne. Rakkaus on hiton voimakas tunne itseasiassa. Mä tietenkin olen paininut oman rakkaus käsitykseni kanssa tässä viime ajat. En siksi, etteikö mulla olisi tunnetta rakkaudesta, vaan siksi että mulla on erittäin voimakas rakkaus. Itsessään rakkaus sattuu ihan hemmetin paljon. Ja joka väittää ettei se sitä tee, niin valehtelee. ”Love hurts” on myös biisin nimi, joka kaikessa raadollisuudessaan pitää täysin paikkaansa. Vaikkei olisi varsinaisia kriisejä, tai koet olevasi unelmiesi ihmisen kanssa pitkässäkin liitossa, se tulee väistämättä päättymään kovimpaan mahdolliseen kipuun, eli kuolemaan. Toinen lähtee ennen toista, ja sille et voi mitään. Ja se armas, joka nyt näsäviisastelee onnettomuuksista yms, älä jaksa.

Mä pohdin omia ajatuksia rakkaudesta ja juttelin eilen Simerockissa yhden tytön kanssa. Hän halusi tietää mikä minusta on pitkän liiton salaisuus. No ei tällä 8 vuodella juhlimaan päästä vielä, jos vertaan vaikka mun appi- tai isovanhempiin, mutta kaikissa tuntuu olevan kuitenkin aikalailla sama sanoma. ”Älä kahlitse. Kunnioita. Jousta.” Tämä ihana tyttökin sen tiesi 4 vuoden suhteensa perusteella. Samoin hänellä oli minusta ihana pointti. Hän kertoi puolisonsa olevan tyystin erilainen suhteessa häneen kuin vaikkapa uusia ihmisiä kohdatessaan. Kova ulkokuori vieraille, hänelle erittäin lempeä, hellä ja arvostava. Niimpä niin. Harvoin me nähdään toistemme parisuhteisiin.

Mä kelasin sitä, että onko rakkaus kaiken tuskan arvoista. Äkkiseltään ajateltuna on. Sillon kun ei puhuta väkivallasta, pettämisestä tai muista itse kullekin pahoista asioista. Mä rakastan lapsianikin enemmän kuin omaa elämääni ja sekin on välillä tuskaa. Ei se heidän rakastaminen vaan se huoli mitä jokaisesta kolmesta kannan päivittäin. Ja näin sen kuuluu ollakin. En mä tule koskaan pääsemään rakkaudestani, niin puolisoon, äitiin, veljeen, mummuun tai lapsiini ilman tuskaa. Enkä mä tavallaan haluakaan, vaikka masokistiselta ehkä kuulostaa. Mä rakastan aina äärettömän lujaa enkä himmaa. Annan itsestäni kaiken, ja välillä pitää toki pysähtyä miettimään rakkauttani myös itseäni kohtaan. Mä kuitenkin haluan olla tällainen ja mun läheiset ihmiset mut tuntee ja tietää. Kun mä rakastan, rakastan täysillä. Se on mulle ainoa oikea tapa.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Lapseni – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

Parisuhde

Ei enää tätä aihetta

Mietin, että sivuutanko koko aihetta enää, vai annanko olla jo omalta osaltani. Mutta eilisen insta-kysymysten jälkeen heräsi halu vastata näin blogin muodossa, mitä mä olen kokenut viimeisen parin viikon aikana.

Noniin, Sampo sekoili. Siihen en sen enempää ota tarvetta purkaa, asioiden kulun voitte lukea hänen omasta blogistaan. Aika raastavaa tekstiä, enkä yhtään kadehdi hänen demonejaan. Onneksi hän on nyt hyvällä tiellä ja oppii omasta päästään paljon uutta koko ajan. Tämä on pitkä prosessi ja onneksi hän on siihen antanut itselleen aikaa. Minusta hän otti suurimman askeleen, kun myönsi ettei näin voi jatkaa eikä hän omin avuin pärjää.

Hän pääsi upeiden lääkäreiden luokse. Lääkärit jotka ottivat kokeita, testejä, EKG:n, uskomattoman määrän täytettäviä lomakkeita, joita piti sekä hänen äidin täyttää että minun. Omaa analyysiä itsestään unohtamatta sekä tietenkin yhdessä tapaamisia ja haastatteluja. Tämä AdHd on nyt niiden perusteella vahva diagnoosi ja olotilojen muutoksesta päätellen aivan oikea. Tähän vielä kylkeen terapiaa ja erilaista kokeilua sopivien annostusten ja oääkkeiden löytämiseen vielä tarvitaan, mutta mikäs siinä.

Multa lukuisat ihmiset kysyy ”miltä tuntui kun Sampo sekoili?”. No miltäpä se tuntuu. Ei ole ensimmäinen kerta. Niin kuin sanoin hänellekin, olen todella väsynyt henkisesti tähän settiin. Kukaan ei halua nähdä puolisoaan tuossa kunnossa, ja minun kysymykseni ensivaste-ihmisille olikin itkien kysyä ”kuoleeko Sampo”. Mun ei tarvis joutua kyselemään sellaisia, ei silloin kun tila missä hän on, on täysin itse aiheutettu.

Mutta sitten tullaan siihen perimmäiseen kysymykseen. Jos hänellä olisi jokin muu yhteiskuntaan soveliaampi ”kuvaus” esim syöpä, parkinson, ALS, niin lähtisinkö? No en lähtis. Enkä lähde nytkään. En, niin kauan kun hän on sitoutunut muuttamaan meidän perheenkin vuoksi oman olotilansa ja myöntämään mokansa. Tarvitseeko tämä aikaa ja apua? Todellakin. Joka kerta palaan kuitenkin siihen Sampoon joka on äärimmäisen rakastava, kunnioittava ja huomioon ottava puoliso sekä huippu iskä meidän tytölle. Hän on kaikkia edellä mainittuja pääsääntöisesti. Harmi vain, että ne huonot asiat jättää kovimmat arvet, joita ne hyvätkään ei hetkessä paikkaa. Mä kuitenkin haluan voida sanoa tehneeni kaikkeni. Jos se ei riitä, niin sitten on toiset ratkaisut edessä. Nyt haluan kuitenkin keskittyä tähän hyvään. Minun osaltani tämä oli tässä.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva