Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Köyhä – et ole oikeutettu haaveisiin

Minttu sohas jälleen ampiaispesään. Menin hölmö kritisoimaan Hope Ryn järjestämää kampanjaa, joissa vähävaraisille lapsille toteutetaan haaveita tästä Toivon päivään saakka. Sen tarkemmin erittelemättä, voitte lukea avoimen facebook-postaukseni jos siltä tuntuu.

Olin aika tyrmistynyt ihmisten reaktioista ja kommenteista. Ei siksi etteikö niille olisi sijaa tai mielipiteillä olisi arvoa, vaan siitä kuinka meidän yhteiskunta on rakennettu tänä päivänä. 

Kritisoin postauksessani sitä, että lapsi jonka perheellä on älyttömän vähän, haluaa monen sadan euron kuulokkeet, merkkivaatteet ja -kengät, tekoripset ja -kynnet. Kavereiden kanssa ulkomaille oli vain bonus. Mopo ja mopokortti. Kritisoin sitä, että missä kohtaa se vähävaraisuus tai auttaminen nostaa päätään? Odotetaanko yritysten tai varakkaiden ihmisten oikeasti olevan sydämettömiä mikäli eivät kustanna merkkikamaa vähävaraisten perheiden nuorille?

Eräs toivoi SAAVANSA vuokratakuurahat sekä sisustusrahaa omaan asuntoon. Mun 18 vuotias esikoinen totesi kommentin lukiessaan ”missä vaiheessa mistään SAADAAN vuokrarahat? Eikö jokainen itse tienaa omaisuutensa?” Niimpä niin. Se, että perheen vanhemmat eri syistä joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ei kai tarkoita sitä, että lapset sinne automaattisesti päätyy? Riippumatta taustoista joista tullaan, niin onhan jokaisella mahdollisuus määrittää omaa kohtaloaan. Vaikka perheen vanhemmat tienaisivat hyvin tai edes keskiveroisesti, ei se tarkoita että perheen lapset saavat automaattisesti kaiken haluamansa. Ainakin omasta perheestäni voin näin sanoa. Uskon isoihin unelmiin ja uskon myös siihen että kovalla duunilla on mahdollista niitä saavuttaa.

Tosin sain mä paskamyrskyn aikaiseksi silloinkin, kun sanoin 13-vuotiaan tyttäreni menneen töihin tienatakseen omat tuhlausrahansa. Mutta näin meillä vain toimitaan. Jokainen (paitsi 5-vuotias) tekee rahansa eteen työtä. Ja siitä ollaan erittäin kiitollisia, että on mahdollisuus tehdä töitä eikä kukaan ole sairas. Toivottavasti näin saa jatkuakin.

Tälläin mä tätä asiaa mietin. Mä olen tehnyt oman rahani eteen hitosti työtä ja uhrannut paljon muusta. Olen käynyt kouluni, jotta olen voinut edetä urallani. Olen myös syönyt viikkotolkulla pelkkää makaroonia kun ei ollut yksinkertaisesti muuhun varaa. Ja nyt kun mulla on varaa tehdä asioita itseni ja perheeni eteen, niin mun ei sitä tarvitse yhdellekään selittää eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Ei niin kauan kun en ole itse hanska ojossa odottamassa ”saavani” keneltäkään mitään tai pyydä keneltäkään mitään. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka yrittäjänaisten keskuudessa, jossa jollain saattaa olla päästä varpaisiin Guccia. Hän on varmasti sen ansainnut eikä se suinkaan ole multa pois. Emme myöskään kerää porukalla rahaa, jotta voisin kokea kuuluvani joukkoon. Ja tämä ilmiö mua huolestuttaa. Jos me annamme siunaksen sille, ettei nuori vain syrjäydy joutuessaan olemaan ilman luokkakaverinsa kaltaista merkkivaatetta, niin mihin se raja koskaan vedetään?

Mun nuoruudessa oli Levis farkut se juttu. Muistan niiden maksaneen 500 markkaa kipale. Mun äiti totes ykskantaan ettei hänellä yksinhuoltajana ollut varaa. Ne farkut kun riipastais niin se olisi ruuasta, autoilusta ja sähköstä pois. Niin se vaan oli. Ja mä sain kyllä säästää ja ostaa omilla rahoillani jos halusin. Ja vaikka kavereilla niitä oli, niin en mä muista joutuneeni kenenkään hampaisiin ettei mulla ollut. Jos olisinkin, niin äiti olis puuttunut siihenkin.

Mulle sateli marttyyrikommentteja ”miksi köyhä ei saa haaveilla”, ”köyhä ei ole koskaan oikeutettu haaveisiin” tai ”köyhän pitäisi olla kiitollinen sukista ja säkillisestä porkkanoita”. Niin no, empä tiiä. Mut jos sä olet ns köyhä ilman mahdollisuutta ruokkia tai vaatettaa lastasi niin kyllä mä oletan sun olevan kiitollinen ehkä pienemmistäkin asioista mitä jengi pystyy omien rahkeidensa ja auttamisenhalunsa puitteissa antamaan. En missään tapauksessa ymmärrä miksi mun pitäisi rahoittaa merkkivaatteita tai high tech kamaa sun lapsille, kun en sitä jaa omillenikaan. 

Ja kun sanotaan että lapset vain katsoo IGtä jolloin joukkopaine kasvaa, niin siinä tapauksessa katsoisin peiliin. Mullon kolme tytärtä, ja yksi lisänä avioliiton kautta. Kumpikaan näistä 14 vuotiaista ei pyytele meiltä mitään monen sadan euron arvoisia vempeleitä vaikka asuvat liki 900 kilometriä toisistaan ja käyvät eri kouluja. Asuvat vielä molemmat eri viikot eri vanhempiensa kanssa. Kouluissakin on näköjään eroja. Jos joukkopaine määrittää miten lapsi itseään katsoo tai elämässä menestyy, niin itse lähtisin takaisin perusasioiden piiriin. 

Haaveilua en missään tapauksessa tuomitse, mutta haaveet toteutuvat kovan työn tuloksena. Ja olisko syytä haaveilla muusta kuin materiasta. Tai jos materiasta niin esimerkiksi mahdollisuudesta saada kitara kun perheellä ei ole varaa sitä ostaa. Näin ollen kitaristin tai muusikon ura voi mahdollisesti tuoda jonain päivänä haaveilemasi materian kun olet ensin tehnyt sen työn. En vain näe sitä, että ne Beatsin kuulokkeet tai Adidaksen verkkarit edesauttaa menestystä pidemmälle elämään. 

Blogi, Kulttuuri, Ruoka, Ystävyys

Älä anna pelon ohjata

En ole koskaan ollut hyvä menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle varsinkaan asioissa, jotka pelottavat minua enemmän kuin lopulta kiehtovat. Aseisiin en ole saanut koskaan mitään kipinää varmaankin koska ne edustavat minulle enemmän tuhoa kuin harrastustoimintaa. Mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla asioista, joista hänellä (tässä tapauksessa minulla) ei ole minkäänlaista ymmärrystä.

Mä ilmottauduin kiväärikouluun muun ystäväporukan johdolla, sillä tietyissä tilanteissa aseen käyttö on täysin perusteltua sekä ehdotonta. Siitä tuonnempana lisää. En halunnut koskea aseeseen ilman asianmukaista koulutusta ja halusin itselleni täyden ymmärryksen mitä olin tekemässä ja minkä kanssa tekemisissä. Meidän porukan turvallisuusvastaava Sami oli saanut vahvan suosituksen Kiväärikoulusta, joka sijaitsee Kärkölässä. Sinne siis. Myönnetään, että ensiajatuksena mulla oli olla vain kuunteluoppilaana, mutta kun Markku Vehmas oli teorian vetänyt ja Hirvosen Ville asetteli kiväärin oikeaan asentoon pehmytkudoksen päälle, niin pieni sisäinen ”ampuja-Minttu” sieltä huuteli jo kokeilemaan miltä tuntuu painaa liipasinta ja tähdätä tauluun. Eniten mua pelotti rekyyli, eli nyt oikean termin oppineena se on puhekielellä se aseen potkaisu takaisin. Pelkäsin sattuuko mua kuinka paljon olkapäähän. Ja mä pelkäsin siksi, koska en tiennyt aseista mitään, en asennoista mitään, enkä oikeastaan mistään mitään mitä tulee oikeaoppiseen ampumiseen tai aseen käsittelyyn.

Olkoonkin ihmiset mitä mieltä metsästämisestä hyvänsä, niin Kiväärikoulussa meille opetettiin turvallisuutta, eettisyyttä ja miten väärin ihminen voikaan toimia suhteessa eläimeen olettaessaan osaavansa hommat. Minusta tuskin koskaan on elävää olentoa ampumaan, mutta mielenkiinto heräsi niin, että haluan mukaan metsälle ammattilaisten kanssa. Haluan nähdä miten tämä Suomessa toimii oikealla mentaliteetillä varustettujen ihmisten kanssa.

Mä menin Kärkölään peläten asetta ja lähdin sieltä kunnioittaen sitä. Olin todella ylpeä omista suorituksistani ja sisäinen maalitaulujen ampuja minussa heräsi. Eikä vähiten kouluttajien ansiosta. Mieletöntä porukkaa oikeasti. Kenellekään ensikertalaiselle en suosittele keskinkertaista aseen opettelua. Jos et tiedä miten pidät muut turvassa tai itsesi vaikkapa aseen puhdistamisen aikana, niin sinulla ei ole asiaa asetta käsitellä.

Mä opin taidon, jota en kuuna kummajaisena uskonut haluavani oppia. Tämä vain vahvisti omaa uskomustani. Älä tuomitse ennen kuin tiedät. Saatat oppia taidon tai saatat oppia itsestäsi uusia asioita vaikket sitä lähtenyt edes hakemaan.

Eikä ollut muuten maksettu mainos! Vain vahva suositus!!

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

 

Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Sä kasvatat kiusaajaa

Tässä menneenä viikkona on ollut paljon merkityksellisemmät asiat mielessä kuin sosiaalinen media. Olen aika minimissä ollut linjoilla ja oikeastaan lentotilassa pitänyt puhelinta tämän vointini vuoksi. Eikä tämä postaus koske mun terveydentilaa tai muutakaan mehukasta, vaan ihan istahdin sohvalle ja ajattelin jälleen avata sanaisen arkkuni ihmisyydestä ja siitä miksi yhteiskunnassamme on yhä enemmän kasvavaa huonoa oloa, joka nykyään sitten varmasti istutetaan tuleviin jälkipolviin.

Tässä on oiva esimerkki siitä idiotismistä. Mun mies postas kuvan avokadosta ja pastan tekemisestä eilen. Siis avokadosta ja makaronipaketista! Niin yksi ylpeä neljän lapsen äiti kokee ilokseen vetää minut ja minun hänestä epämiellyttävän ulkonäköni tähän mukaan. Itse mietin vain päätäni pyöritellen, että miten helvetissä minä ja minun painoni liittyy mun mieheni tekemään postaukseen? Ei sitten niin mitenkään.

Mä olen ihan koko ikäni kuullut tuota huutelua. Lapsena se oli neekeriksi tai läskiperseeksi, nyt julkisuuden mukana se on milloin tyrkky tai siivellä eläjä. Toki tubea tehdessäni tuo ”neekeri” nyt on arkipäivää. Mielikuvitusrikkaimmat iskevät sinne painopuoleen tai jopa mun hiukset ovat huutelun aihe. Mutta katsookaapa oikeasti tuota lapsen kuvaa. Se olen minä. Minä pienenä, jossa raadollinen elämä oli vasta aluillaan. Ei tuossa tytössä ole mitään vikaa, mutta ihmiset ympärillä saavat hänet inhoamaan itseään ja toivomaan parempaa ulkokuorta.

Sitten tullaan siihen miksi esimerkiksi mun lapset eivät ole koskaan kavahtaneet erilaisuutta. Ei kehitysvammaa, ei ihon väriä, ei uskontoja. Heidät on kasvatettu siihen, että jokainen ihminen on arvokas. Meillä on perheessä jo kaikkea tuota erilaisuutta. Eri ihon värit, eri uskonnot, eri murteet, kehitysvammaa, you name it. He käyvät koulua, jossa erilaisuus on normi ei mikään tuijottelun aihe. Meillä rakastetaan ihmisiä heidän luonteensa perusteella, ei ulkoisten avujen perusteella. Ja mä en suostu kasvattamaan kiusaajaa.

Joten kun vanhemmat mietitte miksi sinun kullastasi tuli kiusaaja, niin veikkaan ettei se tullut synnytyskanavaa pitkin vaan ihan mielestäsi viattomista kommenteista, joita kotona kuulee. Olipa se sitten Maajussille morsian ohjelman ehdokkaiden ulkonäöstä tai Unelmahäiden morsiamen puvusta, joka sun mielestä on hirveä eikä sovi lainkaan, koska takana näkyy makkara. Suosittelen katsomaan ensin peiliin ennen kuin huutelet. Koska mun mielestä sä kelpaat just tuollaisena kuin olet, joten anna tämänkin kukan kukkia vaan. Äläkä ainakaan kasvata lapsestasi ahdasmielistä arvostelijaa vaikket omasta kuplastasi kauemmas näkisikään.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva