Blogi

Minä typerä kadehtija

Kateus, se ihmisen perisynti. Jouduin tästä aiheesta pitämään itselleni melkoisen ripityksen. Olen nimittäin aina kokenut olevani kateuden yläpuolella. Ainakin omissa ajatuksissani. En ole nuoruudessa kadehtinut kavereiden materiaa, enkä kyllä ulkoisiakaan avuja. Toki olisin toivonut itselleni pienempiä reisiä tai suorempaa sekä vaaleampaa hiusta, tai ylipäänsä vähemmän käsikarvoja, mutta koskaan en tuntenut pistosta siitä mitä toisella on. Pistolla tarkoitan sellaista veemäistä fiilistä, joka tulee esimerkiksi nähdessäsi unelma autosi, johon toivoisit pääseväsi istahtamaan omistajan ominaisuudessa.

Kateudessa on sellainen ristiriitainen puoli kuin kaksinaismoralismi. Haluaisit itsekin omistaa tai nauttia jostain, mitä toisella on, muttet pysty käsittelemään sitä tunnetta itseäsi motivoivana eli ”hei mäkin pystyn tuon saavuttamaan” vaan märehdit ja surkuttelet, jolloin ulosantisi saattaakin olla ”en mä vaan ikinä tuohon rahojani upottais” vaikka tiedät varsin hyvin, että mikäli rahkeet antais myöden ja se olisi sinun halusi, niin varmana eurosi siihen upottaisit. Enkä mä puhu pelkästään autoista, taloista, matkoista tai laukuista vaan myös treenatuista vartaloista, henkisestä tasapainosta tai jopa lasten lukumäärästä. Kyllä kateuden tyyppejä ja kohteita on niin paljon kuin vaan ihminen pystyy luovuudeltaan keksimään.

Jolloin päästään mun omaan kateus-tarinaan ja siihen saatuun kovaan näpäykseen. Mä seuraan yhtä jos toista staraa Instagramissa. Ihannoin ja inspiroidun, monesti jopa otan omalle ”bucket listille” myös esimerkiksi matkakohteita ja paikkoja joissa haluan ehdottomasti käydä. Minulle moni seuraamani ihminen tarjoaa haaveita, tavoitteita ja saavutettavia unelmia, koska itse en pidä itseäni yhtään huonompana suhteessa muihin. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos tuokin niin miksen muka minäkin.

Tulipa tuossa eräänä viikonloppuna tavattua hyvä ystäväni, joka kaiken koukeroiden keskellä olikin hyvä ystävä erään seuraamani some-staran kanssa. Menin siinä sitten touhuissani kehumaan ääneen kuinka Instan perusteella heillä on niin ihanaa ja kaunista ja kyllä minäkin vielä. Kunnes tämä yhteinen ystävämme sitten katsoi minua kuin hullua. Miksi ihmeessä minä haluaisin sellaista? Haluaisinko todella materiaa hinnalla millä hyvänsä? Olin ihan ällistynyt. ”Häh?!?” Olihan heillä ihana perhe, pelit ja rensselit. Minäkin haluaisin tavoitteeksi sisustaa rakkaudella unelmieni mökkiä ja voida henkisesti erittäin vahvasti. Ystäväni huokaisi siinä sitten syvään ja sanoi. ”Nii-iin. Mutta tiedätkö millä hinnalla?” Lopulta selvisi, että kuvioissa on päihteet, vieraat suhteet ja muokatut kuvat. Eli minä ihannoin illuusiota. Niin kuin varmaan me isolta osalta kaikki ihmiset. Tuli ehkä tyhmä olo, mutta samalla hirmuisen hyvä ”ahaa” elämys. Kaikilla meillä on omat taistelumme ja on turha unelmoida siitä etteikö kenenkään elämässä olisi koviakin haasteita. Mutta jos aiomme olla roolimalleja ja inspiraation lähteitä niin mitä jos oltais sitä sitten omina itsenämme, kaikkine vikoinemme ja epäkohtinemme. Mielellään vielä rehellisesti. Ymmärrän kyllä, että seksi myy ja silotellut kuvat.

Luin tuoreesta Apu lehdestä Johanna Rusanen-Kartanon sekä Lola Odusogan haastattelun. Erityisesti loppukaneetti, jossa Lola toteaa ettei aio koskaan muokata omia kuviaan eikä muokata itseään kenenkään muun maun mukaan. Tätä mä toivoisin muiltakin esillä olevilta ihmisiltä. Sillä muovaamisessa tai itsensä parantamisessa ei ole mitään vikaa, jos se on sitä mitä itse haluaa. Mä haluan ainakin olla paras versio itsestäni. Minua itseäni varten ja etenkin lapsilleni.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

 

Blogi, Hyvinvointi

Elämäntaparemontti on yks suuri vitsi

Katselen tässä kipeänä oikeastaan enemmän kateellisena kuin varsinaisesti ”kuoleman sairaana” kun Sampo tekee ystävänsä ja mentorinsa avulla huikeita hengitysharjoitteita. Huomaan sivusta kuinka hänen kehonsa on vain vahvistunut tässä viimeisen puolen vuoden aikana ja treenit sekä tämä uusi opittu hengittämisen malli alkaa tehdä tehtäviään ja kestävyys sekä fysiikka ovat selvästi vahvassa kasvussa. Housut, joiden pitämisestä on haaveillut jo tässä kohtaa usean vuoden ajan, onkin nykyään toteutunut unelma ja solakka vartalo on ketterä.

Ja meikäläinen turpoo. Tai niin musta tuntuu vaikka vaaka nyt ei käytännössä näytä ”kuin” plus neljä kiloo. Jep, loma teki tehtävänsä ja pitäis vaan ottaa itseä niskasta kiinni. Mutta hitto vie, kun mun motivaatiota tuntuu enempi syövän tuo toisen hypetys milloin minkäkin mittarin avulla. Mä otin analyyttisen lähtökohdan tähän hommaan, ja huomaan tämän kaiken ”remppailun” olevan puhtaasti mun omien korvien välissä (niin kuin nyt yleensäkin kaikki sonta mitä elämässä käyn läpi). 3 viikkoo synnytyksestä olin pienimmilläni kuin ikinä. Tuossa kuvassa alhaalla.

Mä sitten tässä tätä omaa röllömasua tutkiessa kaivoin esille erään huikean naisen tarinan. Hanna on käynyt elämässään läpi helvetin, kirjaimellisesti, mutta on onnistunut omalla asenteellaan saavuttamaan niin tavoitteet elämäntaparemontissa kuin luomaan poikaansa esimerkillisen suhteen ja oikeasti olemaan arjessa läsnä ja iloitsemaan aivan normaaleista asioista. Mä luen tuota kirjaa ja samaistun lähestulkoon kaikkiin kompastuskiviin, joita hän on kohdannut. Ero Hannan ja minun välillä on toki se, ettei hän nyypähtänyt. Mä olen taas sitä nyypähtävää sorttia. Ja huom! Mä olen kokeillut jo tähän ikään mennessä kaikkea. Nyt mun vaan pitäis taas kaivaa itsestäni se motivaatio, joka on totaalisen hukassa.

Paras, ja samalla inhottavin puoli tässä, suoraan sanottuna perkeleen elämäntaparempassa on se, että kukaan ei voi tehdä sitä mun puolesta. Taaskaan. Mä voin palkata viis-miljoonaa personal traineria ja tilata seitsemän eri ”8 viikossa kuntoon” verkkovalmennusta, mutta vain huomatakseni, ettei kilot karise, kun EN TEE itse sen eteen mitään.

Joilloin päästään siihen lopulliseen oman tuskailun syvälliseen syyhyn. Minä itse olen oman elämäni muutoksen tiellä. Vain minä itse. Ei kukaan tai mikään.

Ja tätä tuskaillessani tapasin eräällä luennolla miehen. Mä en voi kiteyttää tarpeeksi ytimekkäästi mitä hänen sanansa mun omalle päälleni teki. Ei ole kyse dieeteistä, ei ole kyse sixpackeistä vaan on kyse ihan perusihmisen hyvinvoinnista. Kerron esimerkin. Olkoonkin se kuinka maalaisjärkeä ehkä teistä valtaosalle. ”Kävele raput liukuportaiden sijaan.” Muutaman kerran jälkeen et puuskuta vaan se on rutiini. ”Kävele kauppaan se kilometri ja ota muksu pulkkaan.” Se vasta vastenmieliseltä tuntui mihinkään räntään lähteä, mutta ihan oikeesti, mun 5-veellä oli superhauskaa ottaessaan kielellä lumihiutaleita kiinni, ja alkuhikoilun jälkeen olin niin hiton ylpeä itsestäni. Voipi kuulostaa jonkun teistä mielestä itsestään selvältä, mutta mulle itsestään selvää oli mennä vähän isompaan kauppaan ja autolla.

#arkiliikunta ei ole mun keksintö ollenkaan, mutta voi hiivatti miten helppoa oli löytää omasta päivästä aukkoja, milloin nostaa ahteri ylös, kuten vaikka tätä kirjoittaessani.

Mä en vois varmaan ikinä alkaa luennoimaan tästä omasta inhoamastani aiheesta, mutta yhden asian olen todennut. Yksinkertaisella ajattelulla tai vaikka lautasmallilla, vain sinä itse voit muuttaa omaa suhtautumista terveempään elämään. Ei yksikään Instagram stara joka verkkovalmennusta tarjoaa. Vaikka voit saada loistavat ohjeet ja hyvän alun, SINÄ olet oman elämäsi herra. Kuulostakoon se kuinka kliseeltä tahansa.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

 

Blogi, Perhe

”Koko hoiva-ala on paskaa”

Kiitos median ja käsittämättömän surullisten ihmiskohtaloiden, meidän kaikki hoivapalvelut on leimattu huonoiksi ja ihmisarvoa alentaviksi. Hoitajat ovat pohjasakkaa ja raha määrittää laadun hoidettavan ihmisarvoon. Kyllä tuntuu itsestä kohtuuttomalta.

Tietenkään en voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ei tällainen pieni omainen, joka on enemmän kuin kiitollinen läheisen saaneesta hoidosta ja huolenpidosta, saa ääntään kuuluviin kaiken tämän kuran keskellä. Koska nythän meidän on saatava lynkata jokainen hoitava taho, olkoonkin kyse tässä kohun aiheuttaneesta Esperistä. Ja kaikki Touhulat ovat luonnollisesti järkyttäviä paikkoja eikä yksikään hoitaja voi olla loistava ammatissaan. Älkää jälleen kerran halutko käsittää väärin. Minusta on ehdottoman tärkeää nimenomaan nostaa epäkohdat esille ja rangaista heitä, joiden syy on ja välttää moisia ihmishelvettejä ikinä syntymästä uudelleen, mutta myös minusta on myös tärkeää muistaa ja kiittää heitä hoitajia, jotka tekevät tätä sydämellään, oikeista syistä ja meidän lähimmäisiä tai itseämme upeasti hoitaen.

Olen aiemminkin puhunut teille minun 30-vuotta täyttävästä pikkuveljestäni. Hän on reilun kolme vuotta asunut nyt Nokialla Maununkadun autetussa asuntolassa. Kolme vuotta sitten minun äitini teki valtavan päätöksen ja luopui omaishoidosta ikänsä ja fysiikkansa tultua vastaan vaikka 27 vuotta omaishoitajana oli ainoa arki, jonka hän tunsi.

Minun pikkuveli on ollut ikänsä syvästi kehitysvammainen ja lisänä vaikea epilepsia. Epilepsia, jonka vuoksi ollaan oltu keinotekoisessa unessakin vuosien varrella, jotta aivoja saadaan säästettyä. Häntä kuvailen uusille ihmisille termillä vauva ison miehen ruumissa. Puhetta ei osaa muodostaa ja kaikki toiminnot syömisestä, nukkumiseen ja pukemiseen ovat täysin jonkun muun käsissä. Hän on riippuvainen muiden ihmisten kyvystä auttaa ja huolehtia, niin kuin vastasyntyneellä.

Haluankin tällä blogilla tuoda ihmisten tietoisuuteen myös ihmiset ja paikan, jossa minun pikkuveli on hoidettu ja rakastettu omana itsenään omassa kodissaan. Paikka, jossa on tärkeää, että läheiset saavat käydä ja olla, sekä kuulevat kuulumiset. Paikka, jossa on hygienian ja perustarpeiden lisäksi otettu persoona huomioon ja kehitysvamma tai kykenemättömyys ei ole haitta tai rasite elämyksien vastaanottamiseen. Paras paikka, jossa esimerkiksi tukikengätkin suunnitellaan ”adidaksen” tyyliin vaan siksi, koska mies on 30 vuotta ja mies parhaassa iässä. Paikka, jossa perustarve ei ole minimihoito vaan kokonaisvaltainen ihmisyyden arvostus. Siellä vietetään omalla porukalla elokuva ja saunailtoja, mennään festareille ja ollaan yhdessä.

Mun pikkuveli katsoo kaikki siskon ohjelmat ja snäppää kuulumiset, siitä huolimatta, ettei omista omaa puhelinta eikä tiedä miten sellainen toimii, mutta hänen hoitajansa tietävät kuinka tärkee meidän omaisten on saada kuulla kuulumiset samalla lailla kuin esimerkiksi mun äiti soittaa mulle, että olenko päässyt työmatkalta kotiin.

Joten. Samalla kun otetaan kantaa rahalla pyöritettäviin laitoksiin, niin voidaanko lopettaa yleistys maailman vähiten arvostettuun ammattiin? Minä en ainakaan koskaan voi osoittaa kiitollisuuttani tarpeeksi Ipoa hoitavaan tahoon ja hoitajiin. Tässä nöyrä sisko ei voi kuin todeta sydämensä pohjasta: ”KIITOS!”