Blogi, Kulttuuri, Ruoka, Ystävyys

Älä anna pelon ohjata

En ole koskaan ollut hyvä menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle varsinkaan asioissa, jotka pelottavat minua enemmän kuin lopulta kiehtovat. Aseisiin en ole saanut koskaan mitään kipinää varmaankin koska ne edustavat minulle enemmän tuhoa kuin harrastustoimintaa. Mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla asioista, joista hänellä (tässä tapauksessa minulla) ei ole minkäänlaista ymmärrystä.

Mä ilmottauduin kiväärikouluun muun ystäväporukan johdolla, sillä tietyissä tilanteissa aseen käyttö on täysin perusteltua sekä ehdotonta. Siitä tuonnempana lisää. En halunnut koskea aseeseen ilman asianmukaista koulutusta ja halusin itselleni täyden ymmärryksen mitä olin tekemässä ja minkä kanssa tekemisissä. Meidän porukan turvallisuusvastaava Sami oli saanut vahvan suosituksen Kiväärikoulusta, joka sijaitsee Kärkölässä. Sinne siis. Myönnetään, että ensiajatuksena mulla oli olla vain kuunteluoppilaana, mutta kun Markku Vehmas oli teorian vetänyt ja Hirvosen Ville asetteli kiväärin oikeaan asentoon pehmytkudoksen päälle, niin pieni sisäinen ”ampuja-Minttu” sieltä huuteli jo kokeilemaan miltä tuntuu painaa liipasinta ja tähdätä tauluun. Eniten mua pelotti rekyyli, eli nyt oikean termin oppineena se on puhekielellä se aseen potkaisu takaisin. Pelkäsin sattuuko mua kuinka paljon olkapäähän. Ja mä pelkäsin siksi, koska en tiennyt aseista mitään, en asennoista mitään, enkä oikeastaan mistään mitään mitä tulee oikeaoppiseen ampumiseen tai aseen käsittelyyn.

Olkoonkin ihmiset mitä mieltä metsästämisestä hyvänsä, niin Kiväärikoulussa meille opetettiin turvallisuutta, eettisyyttä ja miten väärin ihminen voikaan toimia suhteessa eläimeen olettaessaan osaavansa hommat. Minusta tuskin koskaan on elävää olentoa ampumaan, mutta mielenkiinto heräsi niin, että haluan mukaan metsälle ammattilaisten kanssa. Haluan nähdä miten tämä Suomessa toimii oikealla mentaliteetillä varustettujen ihmisten kanssa.

Mä menin Kärkölään peläten asetta ja lähdin sieltä kunnioittaen sitä. Olin todella ylpeä omista suorituksistani ja sisäinen maalitaulujen ampuja minussa heräsi. Eikä vähiten kouluttajien ansiosta. Mieletöntä porukkaa oikeasti. Kenellekään ensikertalaiselle en suosittele keskinkertaista aseen opettelua. Jos et tiedä miten pidät muut turvassa tai itsesi vaikkapa aseen puhdistamisen aikana, niin sinulla ei ole asiaa asetta käsitellä.

Mä opin taidon, jota en kuuna kummajaisena uskonut haluavani oppia. Tämä vain vahvisti omaa uskomustani. Älä tuomitse ennen kuin tiedät. Saatat oppia taidon tai saatat oppia itsestäsi uusia asioita vaikket sitä lähtenyt edes hakemaan.

Eikä ollut muuten maksettu mainos! Vain vahva suositus!!

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

 

Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Sä kasvatat kiusaajaa

Tässä menneenä viikkona on ollut paljon merkityksellisemmät asiat mielessä kuin sosiaalinen media. Olen aika minimissä ollut linjoilla ja oikeastaan lentotilassa pitänyt puhelinta tämän vointini vuoksi. Eikä tämä postaus koske mun terveydentilaa tai muutakaan mehukasta, vaan ihan istahdin sohvalle ja ajattelin jälleen avata sanaisen arkkuni ihmisyydestä ja siitä miksi yhteiskunnassamme on yhä enemmän kasvavaa huonoa oloa, joka nykyään sitten varmasti istutetaan tuleviin jälkipolviin.

Tässä on oiva esimerkki siitä idiotismistä. Mun mies postas kuvan avokadosta ja pastan tekemisestä eilen. Siis avokadosta ja makaronipaketista! Niin yksi ylpeä neljän lapsen äiti kokee ilokseen vetää minut ja minun hänestä epämiellyttävän ulkonäköni tähän mukaan. Itse mietin vain päätäni pyöritellen, että miten helvetissä minä ja minun painoni liittyy mun mieheni tekemään postaukseen? Ei sitten niin mitenkään.

Mä olen ihan koko ikäni kuullut tuota huutelua. Lapsena se oli neekeriksi tai läskiperseeksi, nyt julkisuuden mukana se on milloin tyrkky tai siivellä eläjä. Toki tubea tehdessäni tuo ”neekeri” nyt on arkipäivää. Mielikuvitusrikkaimmat iskevät sinne painopuoleen tai jopa mun hiukset ovat huutelun aihe. Mutta katsookaapa oikeasti tuota lapsen kuvaa. Se olen minä. Minä pienenä, jossa raadollinen elämä oli vasta aluillaan. Ei tuossa tytössä ole mitään vikaa, mutta ihmiset ympärillä saavat hänet inhoamaan itseään ja toivomaan parempaa ulkokuorta.

Sitten tullaan siihen miksi esimerkiksi mun lapset eivät ole koskaan kavahtaneet erilaisuutta. Ei kehitysvammaa, ei ihon väriä, ei uskontoja. Heidät on kasvatettu siihen, että jokainen ihminen on arvokas. Meillä on perheessä jo kaikkea tuota erilaisuutta. Eri ihon värit, eri uskonnot, eri murteet, kehitysvammaa, you name it. He käyvät koulua, jossa erilaisuus on normi ei mikään tuijottelun aihe. Meillä rakastetaan ihmisiä heidän luonteensa perusteella, ei ulkoisten avujen perusteella. Ja mä en suostu kasvattamaan kiusaajaa.

Joten kun vanhemmat mietitte miksi sinun kullastasi tuli kiusaaja, niin veikkaan ettei se tullut synnytyskanavaa pitkin vaan ihan mielestäsi viattomista kommenteista, joita kotona kuulee. Olipa se sitten Maajussille morsian ohjelman ehdokkaiden ulkonäöstä tai Unelmahäiden morsiamen puvusta, joka sun mielestä on hirveä eikä sovi lainkaan, koska takana näkyy makkara. Suosittelen katsomaan ensin peiliin ennen kuin huutelet. Koska mun mielestä sä kelpaat just tuollaisena kuin olet, joten anna tämänkin kukan kukkia vaan. Äläkä ainakaan kasvata lapsestasi ahdasmielistä arvostelijaa vaikket omasta kuplastasi kauemmas näkisikään.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Blogi

Minä typerä kadehtija

Kateus, se ihmisen perisynti. Jouduin tästä aiheesta pitämään itselleni melkoisen ripityksen. Olen nimittäin aina kokenut olevani kateuden yläpuolella. Ainakin omissa ajatuksissani. En ole nuoruudessa kadehtinut kavereiden materiaa, enkä kyllä ulkoisiakaan avuja. Toki olisin toivonut itselleni pienempiä reisiä tai suorempaa sekä vaaleampaa hiusta, tai ylipäänsä vähemmän käsikarvoja, mutta koskaan en tuntenut pistosta siitä mitä toisella on. Pistolla tarkoitan sellaista veemäistä fiilistä, joka tulee esimerkiksi nähdessäsi unelma autosi, johon toivoisit pääseväsi istahtamaan omistajan ominaisuudessa.

Kateudessa on sellainen ristiriitainen puoli kuin kaksinaismoralismi. Haluaisit itsekin omistaa tai nauttia jostain, mitä toisella on, muttet pysty käsittelemään sitä tunnetta itseäsi motivoivana eli ”hei mäkin pystyn tuon saavuttamaan” vaan märehdit ja surkuttelet, jolloin ulosantisi saattaakin olla ”en mä vaan ikinä tuohon rahojani upottais” vaikka tiedät varsin hyvin, että mikäli rahkeet antais myöden ja se olisi sinun halusi, niin varmana eurosi siihen upottaisit. Enkä mä puhu pelkästään autoista, taloista, matkoista tai laukuista vaan myös treenatuista vartaloista, henkisestä tasapainosta tai jopa lasten lukumäärästä. Kyllä kateuden tyyppejä ja kohteita on niin paljon kuin vaan ihminen pystyy luovuudeltaan keksimään.

Jolloin päästään mun omaan kateus-tarinaan ja siihen saatuun kovaan näpäykseen. Mä seuraan yhtä jos toista staraa Instagramissa. Ihannoin ja inspiroidun, monesti jopa otan omalle ”bucket listille” myös esimerkiksi matkakohteita ja paikkoja joissa haluan ehdottomasti käydä. Minulle moni seuraamani ihminen tarjoaa haaveita, tavoitteita ja saavutettavia unelmia, koska itse en pidä itseäni yhtään huonompana suhteessa muihin. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos tuokin niin miksen muka minäkin.

Tulipa tuossa eräänä viikonloppuna tavattua hyvä ystäväni, joka kaiken koukeroiden keskellä olikin hyvä ystävä erään seuraamani some-staran kanssa. Menin siinä sitten touhuissani kehumaan ääneen kuinka Instan perusteella heillä on niin ihanaa ja kaunista ja kyllä minäkin vielä. Kunnes tämä yhteinen ystävämme sitten katsoi minua kuin hullua. Miksi ihmeessä minä haluaisin sellaista? Haluaisinko todella materiaa hinnalla millä hyvänsä? Olin ihan ällistynyt. ”Häh?!?” Olihan heillä ihana perhe, pelit ja rensselit. Minäkin haluaisin tavoitteeksi sisustaa rakkaudella unelmieni mökkiä ja voida henkisesti erittäin vahvasti. Ystäväni huokaisi siinä sitten syvään ja sanoi. ”Nii-iin. Mutta tiedätkö millä hinnalla?” Lopulta selvisi, että kuvioissa on päihteet, vieraat suhteet ja muokatut kuvat. Eli minä ihannoin illuusiota. Niin kuin varmaan me isolta osalta kaikki ihmiset. Tuli ehkä tyhmä olo, mutta samalla hirmuisen hyvä ”ahaa” elämys. Kaikilla meillä on omat taistelumme ja on turha unelmoida siitä etteikö kenenkään elämässä olisi koviakin haasteita. Mutta jos aiomme olla roolimalleja ja inspiraation lähteitä niin mitä jos oltais sitä sitten omina itsenämme, kaikkine vikoinemme ja epäkohtinemme. Mielellään vielä rehellisesti. Ymmärrän kyllä, että seksi myy ja silotellut kuvat.

Luin tuoreesta Apu lehdestä Johanna Rusanen-Kartanon sekä Lola Odusogan haastattelun. Erityisesti loppukaneetti, jossa Lola toteaa ettei aio koskaan muokata omia kuviaan eikä muokata itseään kenenkään muun maun mukaan. Tätä mä toivoisin muiltakin esillä olevilta ihmisiltä. Sillä muovaamisessa tai itsensä parantamisessa ei ole mitään vikaa, jos se on sitä mitä itse haluaa. Mä haluan ainakin olla paras versio itsestäni. Minua itseäni varten ja etenkin lapsilleni.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva