Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Köyhä – et ole oikeutettu haaveisiin

Minttu sohas jälleen ampiaispesään. Menin hölmö kritisoimaan Hope Ryn järjestämää kampanjaa, joissa vähävaraisille lapsille toteutetaan haaveita tästä Toivon päivään saakka. Sen tarkemmin erittelemättä, voitte lukea avoimen facebook-postaukseni jos siltä tuntuu.

Olin aika tyrmistynyt ihmisten reaktioista ja kommenteista. Ei siksi etteikö niille olisi sijaa tai mielipiteillä olisi arvoa, vaan siitä kuinka meidän yhteiskunta on rakennettu tänä päivänä. 

Kritisoin postauksessani sitä, että lapsi jonka perheellä on älyttömän vähän, haluaa monen sadan euron kuulokkeet, merkkivaatteet ja -kengät, tekoripset ja -kynnet. Kavereiden kanssa ulkomaille oli vain bonus. Mopo ja mopokortti. Kritisoin sitä, että missä kohtaa se vähävaraisuus tai auttaminen nostaa päätään? Odotetaanko yritysten tai varakkaiden ihmisten oikeasti olevan sydämettömiä mikäli eivät kustanna merkkikamaa vähävaraisten perheiden nuorille?

Eräs toivoi SAAVANSA vuokratakuurahat sekä sisustusrahaa omaan asuntoon. Mun 18 vuotias esikoinen totesi kommentin lukiessaan ”missä vaiheessa mistään SAADAAN vuokrarahat? Eikö jokainen itse tienaa omaisuutensa?” Niimpä niin. Se, että perheen vanhemmat eri syistä joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ei kai tarkoita sitä, että lapset sinne automaattisesti päätyy? Riippumatta taustoista joista tullaan, niin onhan jokaisella mahdollisuus määrittää omaa kohtaloaan. Vaikka perheen vanhemmat tienaisivat hyvin tai edes keskiveroisesti, ei se tarkoita että perheen lapset saavat automaattisesti kaiken haluamansa. Ainakin omasta perheestäni voin näin sanoa. Uskon isoihin unelmiin ja uskon myös siihen että kovalla duunilla on mahdollista niitä saavuttaa.

Tosin sain mä paskamyrskyn aikaiseksi silloinkin, kun sanoin 13-vuotiaan tyttäreni menneen töihin tienatakseen omat tuhlausrahansa. Mutta näin meillä vain toimitaan. Jokainen (paitsi 5-vuotias) tekee rahansa eteen työtä. Ja siitä ollaan erittäin kiitollisia, että on mahdollisuus tehdä töitä eikä kukaan ole sairas. Toivottavasti näin saa jatkuakin.

Tälläin mä tätä asiaa mietin. Mä olen tehnyt oman rahani eteen hitosti työtä ja uhrannut paljon muusta. Olen käynyt kouluni, jotta olen voinut edetä urallani. Olen myös syönyt viikkotolkulla pelkkää makaroonia kun ei ollut yksinkertaisesti muuhun varaa. Ja nyt kun mulla on varaa tehdä asioita itseni ja perheeni eteen, niin mun ei sitä tarvitse yhdellekään selittää eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Ei niin kauan kun en ole itse hanska ojossa odottamassa ”saavani” keneltäkään mitään tai pyydä keneltäkään mitään. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka yrittäjänaisten keskuudessa, jossa jollain saattaa olla päästä varpaisiin Guccia. Hän on varmasti sen ansainnut eikä se suinkaan ole multa pois. Emme myöskään kerää porukalla rahaa, jotta voisin kokea kuuluvani joukkoon. Ja tämä ilmiö mua huolestuttaa. Jos me annamme siunaksen sille, ettei nuori vain syrjäydy joutuessaan olemaan ilman luokkakaverinsa kaltaista merkkivaatetta, niin mihin se raja koskaan vedetään?

Mun nuoruudessa oli Levis farkut se juttu. Muistan niiden maksaneen 500 markkaa kipale. Mun äiti totes ykskantaan ettei hänellä yksinhuoltajana ollut varaa. Ne farkut kun riipastais niin se olisi ruuasta, autoilusta ja sähköstä pois. Niin se vaan oli. Ja mä sain kyllä säästää ja ostaa omilla rahoillani jos halusin. Ja vaikka kavereilla niitä oli, niin en mä muista joutuneeni kenenkään hampaisiin ettei mulla ollut. Jos olisinkin, niin äiti olis puuttunut siihenkin.

Mulle sateli marttyyrikommentteja ”miksi köyhä ei saa haaveilla”, ”köyhä ei ole koskaan oikeutettu haaveisiin” tai ”köyhän pitäisi olla kiitollinen sukista ja säkillisestä porkkanoita”. Niin no, empä tiiä. Mut jos sä olet ns köyhä ilman mahdollisuutta ruokkia tai vaatettaa lastasi niin kyllä mä oletan sun olevan kiitollinen ehkä pienemmistäkin asioista mitä jengi pystyy omien rahkeidensa ja auttamisenhalunsa puitteissa antamaan. En missään tapauksessa ymmärrä miksi mun pitäisi rahoittaa merkkivaatteita tai high tech kamaa sun lapsille, kun en sitä jaa omillenikaan. 

Ja kun sanotaan että lapset vain katsoo IGtä jolloin joukkopaine kasvaa, niin siinä tapauksessa katsoisin peiliin. Mullon kolme tytärtä, ja yksi lisänä avioliiton kautta. Kumpikaan näistä 14 vuotiaista ei pyytele meiltä mitään monen sadan euron arvoisia vempeleitä vaikka asuvat liki 900 kilometriä toisistaan ja käyvät eri kouluja. Asuvat vielä molemmat eri viikot eri vanhempiensa kanssa. Kouluissakin on näköjään eroja. Jos joukkopaine määrittää miten lapsi itseään katsoo tai elämässä menestyy, niin itse lähtisin takaisin perusasioiden piiriin. 

Haaveilua en missään tapauksessa tuomitse, mutta haaveet toteutuvat kovan työn tuloksena. Ja olisko syytä haaveilla muusta kuin materiasta. Tai jos materiasta niin esimerkiksi mahdollisuudesta saada kitara kun perheellä ei ole varaa sitä ostaa. Näin ollen kitaristin tai muusikon ura voi mahdollisesti tuoda jonain päivänä haaveilemasi materian kun olet ensin tehnyt sen työn. En vain näe sitä, että ne Beatsin kuulokkeet tai Adidaksen verkkarit edesauttaa menestystä pidemmälle elämään. 

Blogi, Hyvinvointi, Ruoka, Tyyli

Terve keho ja epäterve mieli

Ei kesäkuntoon tänäKÄÄN vuonna. En lukuisista ”nyt mä sen teen” päätöksistä huolimatta. Mä en oikeastaan edes tiedä enää mikä on mulle ”kesäkunto”. Olen nimittäin koko ikäni paininut omassa mielessäni paino-ongelmien kanssa. Omituista sinänsä, koska ikinä ei ole ollut sellaista vuotta tai peilikuvaa, että olisin voinut sanoa itselleni olleeni oikein sopivan kokoinen. En muista koskaan olleeni tyytyväinen painooni, tai oikeammin peilikuvaani. Sillä paino ei sinänsä ole ollut minulle mikään indikaattori ikinä. Nyt toki toivon, että se olisi minulle sitä ollut, koska vaaka näyttää isointa lukemaa koko minun elinikäni aikana. Ja se tuntuu hullulta. Ei siksi että olisin elänyt viime kuukaudet jotenkin uudestisyntyneen terveellisesti vaan siksi, että kun katson vanhoja valokuvia itsestäni, en ymmärrä kuinka olin joskus todellakin ihan normaalipainoinen, vaikkakin olen vakuuttanut itselleni täysin päinvastaista.

Viime viikon aamulenkki

Sit mennään näihin yrityksiin pudottaa painoa. Pääsin mukaan ohjelmaan viime kesän lopulla, jossa sain mukaani tosi hyviä niksejä ja pienen sirkuman motivaatiotakin. Pudotin kahdeksassa viikossa noin 6 kiloa ja olin siihen tyytyväinen, vaikka olin sairaana pari viikkoa ja makasin vain aloillani. Se ohjelma ei oikeastaan antanut minulle mitään uutta tietoa mitä en aiemmin ollut tiennyt, mutta se antoi kivan buustin uuteen projektiin. Nythän ei voida sanoa, että en jotenkaan tietäisi miten painoa pudotetaan tai miten eletään terveellisesti. Mä tiedän ihan tasan tarkkaan eikä se kyllä mitään ydinfysiikkaa ole varsinkaan tällaiselle perusterveelle keski-ikäiselle naiselle. Ja siinä on se isoin pointti! Mä olen terve! Ja olen hemmetin kiitollinen, että olen terve. Mulla liikkuu kaikki osat ja saan herätä toistaiseksi terveenä uuteen aamuun. Siitä mun on pidettävä kiinni ja lopettaa näiden hemmetin tekosyiden keksiminen miksi en muka voisi tehdä ja ulkoilla. 

2011, olin jo kahden lapsen äiti
2019

Mä haluan vielä mainita, että mulla on vuosien saatossa ollut useampi personal trainer. Huippuammattilaisia jokainen, mutta mä voin maksaa kuukausittain, vaikka kenelle ammattilaiselle, mutta jos mulla ei ole motivaatio ja pää kasassa (kuten ei viimeiseen 9 vuoteen ole ollut), niin ei ole ihme että lukemat hipoo satasta, eihän? Sama kun repisit satasia tuuleen, sillä hän voi ainoastaan opastaa ja auttaa, mutta duunin joudut tekemään itse. Siihen ei ole poppaskonsteja.

Mennääs takaisin tähän kehonkuvaan. Muistan olleeni 17-vuotias, kun mun ystävä vetäs valkoiset farkut jalkaansa. Mäkin halusin koittaa. Kun ne hemmetin housut jäi polviin eikä nousseet tuumaakaan ylöspäin, mä muistan ensimmäistä kertaa sanoneeni mielessäni ”hyi helvetti miten sä oot noin läski”. Eihän se nuori naisenalku miettinyt sitä, että ehkä olet täysin eri mallinen kuin ystäväsi vaan se oli automaattisesti itseä kohtaan hirveä sättiminen. Ja sitä mä olen jatkanut hyvällä menestyksellä jo yli 20 vuotta. 

2011
2014

Mä sain Riannan joulukuussa 2013. Painoin synnyttämän mennessäni 12 kiloa vähemmän kuin tänä päivänä. Olin raskausaikana saanut -300g. Ei hyvä tietenkään sekään, mutta kun et saa syödä sokeria (pelkään raskausdiabetesta) tai juustoja tai maksamakkaraa, niin paheet jäi todella minimiin. Liikuin ja söin normaalisti. Tammikuussa 2014 oli Venla-gaala, johon osallistuin Sampon kanssa. Piti käydä mekko ostamassa ja mehän paukattiin paikalliseen iltapukuliikkeeseen. Itkin sovituskopissa, kuinka en voi lähteä, koska mä olen niin läski löysän mahani kanssa. Huh huh. Nyt katsoessani sitä mekkokuvaa, niin ei mulla kyllä painon suhteen ole ongelmia ollut. Pelkästään mielen.

2009

Nyt on tilanne siis se, että syksyn ja alkuvuoden karistetut kilot ovat tulleet kaksinverroin takaisin. Viimeisten viikkojen aikana olen taas niitä hiukan sulatellut, mutta savotta on iso. Varsinkin kun kyse ei ole tiedonpuutteesta vaan mielenhallinnasta. Mun ei missään nimessä ole tarkoitus olla enää parikymppisen näköinen, tiedän sen varsin hyvin. Kuitenkin todennäköisyys pidemmälle elämälle ja lasteni kasvamisen näkemiseen nousee, jos terveys on kunnossa. Ehkä mä siirryn terapian kautta omaksuen terveempää minäkuvaa ihan konkreettiseen ”kuluta enemmän kuin syöt” toteutukseen. Nimittäin ihminen on luotu liikkumaan ja haluan sitä tehdä sekä iloita siitä että voin. Kiitollisena.

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Youtube – Poontusnee

Blogi, Hyvinvointi

Kun jäljelle jää vaan itku

Tää postaus on todella epämiellyttävä laittaa eetteriin, mutta kuten minkään muidenkaan asioiden joiden kanssa painin, niin tässäkään asiassa en usko olevani yksin. Eräs maanantai oli ollut mulle todella vaikea. Olen käyttänyt siitä päivästä isoimman osan vaan itkemiseen. En muista koska olisin näin täysillä huutoitkenyt ja miettinyt kuinka mä en vaan yksinkertaisesti jaksa. 

Se sai alkunsa kun mun hyvä ystäväni kysyi mua silmiin katsoen et ”mitä sulle Minttu kuuluu?” Niin kuin ihan oikeasti tällä kertaa. Mä aloitin vanhalla normaalilla fraasilla ”ihan sitä samaa, lapset kasvaa ja töitä on hirveesti.” Kunnes mä sit aloin vaan itkemään ja kerroin miltä musta oikeesti tuntuu. Musta tuntuu että kaikki kasaantuu päälle ja mun on vaikea edes hengittää. 

Mä olin pitkästä aikaa ihan yksin kotona. Lapset isällään, kaikki dead linet on saavutettu ja töissäkin alkaa oleen kulmat kohdillaan. Nyt oli lupa ”romahtaa”. Ja senhän mä sitten teinkin. Tätä postausta on vaikea kirjoittaa auki, mutta henkisesti tämä on mulle välttämätön saada maailmalle. Kuinka ulkokuori ei ole ollenkaan sitä mitä mieleni käy läpi.

Mä luulen, että iso osa mun henkisestä ylikuormasta tulee ns. kiltin tytön syndroomasta. En ala sitä enempää kuvaamaan, google osaa kertoa ammattimaisemman referaation. Mä hymyilen, koska kuuluu hymyillä ja autan, koska mun kuuluu auttaa, ja teen koska mun kuuluu tehdä. Paras levy pitkään aikaan, jonka olen ahmien kuunnellut moneen kertaan on Jannika B:n uusin ”Toinen nainen”. Siellä eritoten kaksi biisiä osuu ja uppoo kuin väärä raha. Aamun takana sekä Aplodit mulle. Molempien biisien aikana itkin niin lujaa, etten hetkeen muista itkeneeni. Kun yksinkertaisesti et jaksa taas uutta aamua, ja ei, ei mitenkään itsetuhoisessa mielessä vaan ihan puhtaasti ettet jaksa äidin, vaimon, tyttären, siskon, työnantajan tai minkään muun roolia sillä hetkellä. Kuinka haluat vaan painaa pääsi niin syvälle sänkyyn tai jäädä ”lattialle makaamaan”. Jotta löydät edes pienen pilkahduksen energiaa, niin sä joudut kaivamaan niin syvältä ja viimeisillä voimilla revit itses ylös ja taas niihin rutiineihin. ”Anna mulle vielä vähän aika lattialle jäädä makaamaan.
Hetken vielä oon joku vaan joka musta maalataan.
Aamun takana on tulevaisuus joka kuplastani heijastuu.
Huomenna mä oon mitä vaan mitä multa vaaditaan.”

Mun maailmassa on sikäli helppoa, koska jos ei hymyilytä niin ei ole pakko tunkee sitä eetteriin. Sosiaalinen media on mun sivutyö, ei päätyö, joten leivän pöytään tuominen ei jää siitä kiinni tungenko väkisin puolihymyilevän kuvan sinne. Joten siinä mielessä ihanan helpottavaa, kun voi sitten olla laittamatta yhtään mitään kenenkään arvosteltavaksi.

Mä sit siinä Aplodit mulle biisiä kuunnellessani päätin, että nyt saa riittää. Ihmisten miellyttäminen siis. Mä teen juttuja joista itse nautin ja viime viikko oli eka annos sitä. Ihmisten kanssa, jotka tuo musta parhaita puolia esille. Eli viimeinen lainaus Jannika B:ltä: ”Anna anteex. Tää on niin vaikeet. Sanoa se ääneen, niin et kaikki kuulee. Lailla moukarin kaiken hajotin, kulissit jotka itselleni rakensin. Ohi viimeinen näytös on, viimeinen sammuttakoon valon. Lailla moukarin kai itseni kovetin. Luulin selviin kaikesta helpommin… Mut enää encoree ei tuu, tähän rooliin sopii joku muu. Aplodit mulle, tää näytös oli sulle. Aplodit mulle. Mun roolisuoritukselle.”

Facebook – Kauppiaanrouva

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Youtube – Poontusnee