Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Köyhä – et ole oikeutettu haaveisiin

Minttu sohas jälleen ampiaispesään. Menin hölmö kritisoimaan Hope Ryn järjestämää kampanjaa, joissa vähävaraisille lapsille toteutetaan haaveita tästä Toivon päivään saakka. Sen tarkemmin erittelemättä, voitte lukea avoimen facebook-postaukseni jos siltä tuntuu.

Olin aika tyrmistynyt ihmisten reaktioista ja kommenteista. Ei siksi etteikö niille olisi sijaa tai mielipiteillä olisi arvoa, vaan siitä kuinka meidän yhteiskunta on rakennettu tänä päivänä. 

Kritisoin postauksessani sitä, että lapsi jonka perheellä on älyttömän vähän, haluaa monen sadan euron kuulokkeet, merkkivaatteet ja -kengät, tekoripset ja -kynnet. Kavereiden kanssa ulkomaille oli vain bonus. Mopo ja mopokortti. Kritisoin sitä, että missä kohtaa se vähävaraisuus tai auttaminen nostaa päätään? Odotetaanko yritysten tai varakkaiden ihmisten oikeasti olevan sydämettömiä mikäli eivät kustanna merkkikamaa vähävaraisten perheiden nuorille?

Eräs toivoi SAAVANSA vuokratakuurahat sekä sisustusrahaa omaan asuntoon. Mun 18 vuotias esikoinen totesi kommentin lukiessaan ”missä vaiheessa mistään SAADAAN vuokrarahat? Eikö jokainen itse tienaa omaisuutensa?” Niimpä niin. Se, että perheen vanhemmat eri syistä joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ei kai tarkoita sitä, että lapset sinne automaattisesti päätyy? Riippumatta taustoista joista tullaan, niin onhan jokaisella mahdollisuus määrittää omaa kohtaloaan. Vaikka perheen vanhemmat tienaisivat hyvin tai edes keskiveroisesti, ei se tarkoita että perheen lapset saavat automaattisesti kaiken haluamansa. Ainakin omasta perheestäni voin näin sanoa. Uskon isoihin unelmiin ja uskon myös siihen että kovalla duunilla on mahdollista niitä saavuttaa.

Tosin sain mä paskamyrskyn aikaiseksi silloinkin, kun sanoin 13-vuotiaan tyttäreni menneen töihin tienatakseen omat tuhlausrahansa. Mutta näin meillä vain toimitaan. Jokainen (paitsi 5-vuotias) tekee rahansa eteen työtä. Ja siitä ollaan erittäin kiitollisia, että on mahdollisuus tehdä töitä eikä kukaan ole sairas. Toivottavasti näin saa jatkuakin.

Tälläin mä tätä asiaa mietin. Mä olen tehnyt oman rahani eteen hitosti työtä ja uhrannut paljon muusta. Olen käynyt kouluni, jotta olen voinut edetä urallani. Olen myös syönyt viikkotolkulla pelkkää makaroonia kun ei ollut yksinkertaisesti muuhun varaa. Ja nyt kun mulla on varaa tehdä asioita itseni ja perheeni eteen, niin mun ei sitä tarvitse yhdellekään selittää eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Ei niin kauan kun en ole itse hanska ojossa odottamassa ”saavani” keneltäkään mitään tai pyydä keneltäkään mitään. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka yrittäjänaisten keskuudessa, jossa jollain saattaa olla päästä varpaisiin Guccia. Hän on varmasti sen ansainnut eikä se suinkaan ole multa pois. Emme myöskään kerää porukalla rahaa, jotta voisin kokea kuuluvani joukkoon. Ja tämä ilmiö mua huolestuttaa. Jos me annamme siunaksen sille, ettei nuori vain syrjäydy joutuessaan olemaan ilman luokkakaverinsa kaltaista merkkivaatetta, niin mihin se raja koskaan vedetään?

Mun nuoruudessa oli Levis farkut se juttu. Muistan niiden maksaneen 500 markkaa kipale. Mun äiti totes ykskantaan ettei hänellä yksinhuoltajana ollut varaa. Ne farkut kun riipastais niin se olisi ruuasta, autoilusta ja sähköstä pois. Niin se vaan oli. Ja mä sain kyllä säästää ja ostaa omilla rahoillani jos halusin. Ja vaikka kavereilla niitä oli, niin en mä muista joutuneeni kenenkään hampaisiin ettei mulla ollut. Jos olisinkin, niin äiti olis puuttunut siihenkin.

Mulle sateli marttyyrikommentteja ”miksi köyhä ei saa haaveilla”, ”köyhä ei ole koskaan oikeutettu haaveisiin” tai ”köyhän pitäisi olla kiitollinen sukista ja säkillisestä porkkanoita”. Niin no, empä tiiä. Mut jos sä olet ns köyhä ilman mahdollisuutta ruokkia tai vaatettaa lastasi niin kyllä mä oletan sun olevan kiitollinen ehkä pienemmistäkin asioista mitä jengi pystyy omien rahkeidensa ja auttamisenhalunsa puitteissa antamaan. En missään tapauksessa ymmärrä miksi mun pitäisi rahoittaa merkkivaatteita tai high tech kamaa sun lapsille, kun en sitä jaa omillenikaan. 

Ja kun sanotaan että lapset vain katsoo IGtä jolloin joukkopaine kasvaa, niin siinä tapauksessa katsoisin peiliin. Mullon kolme tytärtä, ja yksi lisänä avioliiton kautta. Kumpikaan näistä 14 vuotiaista ei pyytele meiltä mitään monen sadan euron arvoisia vempeleitä vaikka asuvat liki 900 kilometriä toisistaan ja käyvät eri kouluja. Asuvat vielä molemmat eri viikot eri vanhempiensa kanssa. Kouluissakin on näköjään eroja. Jos joukkopaine määrittää miten lapsi itseään katsoo tai elämässä menestyy, niin itse lähtisin takaisin perusasioiden piiriin. 

Haaveilua en missään tapauksessa tuomitse, mutta haaveet toteutuvat kovan työn tuloksena. Ja olisko syytä haaveilla muusta kuin materiasta. Tai jos materiasta niin esimerkiksi mahdollisuudesta saada kitara kun perheellä ei ole varaa sitä ostaa. Näin ollen kitaristin tai muusikon ura voi mahdollisesti tuoda jonain päivänä haaveilemasi materian kun olet ensin tehnyt sen työn. En vain näe sitä, että ne Beatsin kuulokkeet tai Adidaksen verkkarit edesauttaa menestystä pidemmälle elämään. 

28 thoughts on “Köyhä – et ole oikeutettu haaveisiin

  1. Erittäin hyvin sanottu, Minttu. Olen itse maksanut lukiokirjoista lähtien kaiken, omalla, työssä tienatulla rahalla. Se opetti työn ja tienaamisen sekä halujen ja tarpeiden yhteyden. Ei huono oppi.

  2. Joopa joo….. Köyhän lapsia ei vain tv-ohjelmissa pahemmin näy, paitsi jossain varainkeruujutuissa.
    Mitähän se teidän uusioperheen nuoriso on tehnyt paistatellakseen parrasvaloissa ja mässäilemällä yltäkylläisyydessä. Kovaa työtä varmaan vaati sinultakin, kun alun alkaen välttelit tv-kameroita Sampon jutuissa, nyt naama esillä joka tuutissa, mutta koita jaksaa

  3. Sun kirjoitus oli ja on aivan asiaa. Ihniset haluaa vaan kaiken ymmärtää väärin. Meidän yhteiskunta vaan on viime vuosina muuttunu siihen että mikään ei riitä ja vaan merkkituotteilla ja yleensäkin kalliilla tavaroilla saa onnen. Sille nuorelle näin voikin olla, koska yhteiskunta ja kasvatus ohjaa siihen. Kuitenkaan monetkaan lapset tai nuoret eivät osaa arvostaa näitä esineitä, kuten merkkikännyköitä tms.elleivät ole itse niitä työllä hankkineet. Haaveilla saa ja voi, mutta minun mielestä skaala on vääristynyt. Kyse on valinnoista. Itselläni on halpa kännykkä, mutta se on äärimmäisen laadukas, enkä missään nimessä ymmärrä jatkuvaa kauppaa uusista tuotteista, vaikka siinä onkin se kehittymisen etu. En tähän aiheeseen perehtynyt sydänverellä, mutta haluan tukea etenkin tätä kirjoitustasi. Mukavaa kesää.

  4. TAAS niin hyvää testiä! Toki jokaisella on oikeus haaveilla…Mutta ei ole minunkaan poika kaikkea saanut. Kun ei vaan yksinkertaisesti yh-äidillä ollut rahaa. Ja vaikka olis ollutkin, niin ei mitään tekemättä olis rahaa tullut.
    Ihan hyvä mukuli, rahan arvon tietävä siitä kasvoi.
    Kiva lukea näitä siun kommentteja 😃

  5. No siis nyt puhut asiaa! Ite oon kans kasvanu sellasessa perheessä jossa sai rahaa kun teki työtä. Oltiin sit kesätöissä ja niin päin pois. Muistan ekat stereoni hommanneen ihan omalla rahalla. Olen vanhemmilleni todella kiitollinen siitä, että he opettivat rahan arvon. Pidä toi linja! <3

  6. Näin se on nykyään Minttu. Tämän näkee jo tämän päivän kierrätyksessä. Jos jotain ilman antas niin sen pitää olla jokin Merkkituote. Ei kelpaa halpiskama. Itse vien nykyään punaselleristille ko ei multa merkkikamaa löydy. En tiedä kelpaako ne sieltäkään mihinkään mutta ehjiä ovat olleet. Omat lapseni oon kasvattanut niin että sitä on ostettu mihin on rahkeet riittänyt eikä se aina oo ollut lasten mieleen. Muttei he siitä ok syrjäytyneet. Oppineet tekemään työtä niin että saavat ostaa sitä mitä itse haluavat.

  7. Luin myös itse epäuskoisena joitakin toiveita, listalla oli asioita joita en ikinä kehtaisi pyytää ketään kustantamaan mulle koska maksavat tolkuttomasti.
    Sen sijaan kyyneleet sai silmäkulmaan ne jotka halusivat päästä edes sinne Särkänniemeen tai pizzalle, edes käytetyn polkupyörän ja tällaiseen itsekin mieluusti vähistäni lahjoitan. En tiedä kuinka Hope valitsee lapset/nuoret joille lahjoitukset menevät ja tarkistetaanko onko avuntarve oikea, sillä itselle jäi mielikuva monesta toiveesta että päällimmäisenä ehkä oli mahdollisimman kallis hyötyminen eikä oikea tarve. Mene ja tiedä.
    Mulle itselle on opetettu lapsena että rahan eteen tehdään töitä että saa haluamiaan asioita ja jos rahaa ei ole niin niitä ei saa eikä voi olettaa että ne vasn tippuu nenän eteen. Moni lukioikäinen ja muu nuori joka on sopivan ikäinen tuosta listasta voisi jo hyvin etsiä osa-aikatöitä opiskelun oheen. Ilman muuta tuosta listasta kustannan mielelläni Särkänniemen reissua jne. mutta ei kai kukaan koko perheen etelänreissuja kustanna.

  8. Moi Minttu,

    Oot ihan oikeassa monessakin asiassa. Kampanjan pääasiallinen tarkoitus ei kuitenkaan ole, että sinä tai muut ostelette köyhien muksuille kalliimpia vermeitä, ku mitä omille muksuilles. Pointti on siinä, että annetaan vähävaraisten perheiden lasten sanoa ääneen just se oma haave tai unelma, ilman, että tarvii miettiä että en voi tätä sanoa, koska meillä ei ikinä olis siihen varaa. Sillee tapetaan pahimmillaan se vähäinenkin toivo, ku aletaan kritisoimaan. Sulla on tällainen mielipide. Mut jossain voi olla ( ja todistetusti onkin ) se ihminen jolla on mahdollisuus toiveen toteuttamalla osoittaa nuorelle, että vain suunsa avaamalla joku kuulee sut.

  9. Kiitos. Täysin samaa mieltä. Haaveilla saa ja töitä pitää tehdä jos terveys sallii. Kiitos kun olet rohkea!

  10. Hyvä Minttu, että nostat tän asian esille!!

    Tää on niin outoa, et lapset opetetaan siihen et pitää kulkee muoti ledjut päällä, kaikki tippuu syliin ku vähän vinkuu. Raha ei kasva vanhemmillakaan puussa. Kovan työn takana, Pitkien työpäivien tulos. Ja lasten tulee oppia kotoota työntekemisen moraali. Sitä on turha alkaa enään teinille opettamaan. Omat huoneet pitää siivota ikä tason mukaan. 5v osaa kerätä lelunsa, kun on ne saanu levitettyäki. Rakkaus ja huolenpito ei maksa. Terveen itsetunnon opetus alkaa jo vauvasta. Ja jos on terve itsetunto, se ei tarvi uusinta iphonea, eikä addun lenkkareita. Vanhemmat tekee karhun palveluksen lapsille ostamalla aina sen minkä lapsi haluaa. Millä ne nuorina aikuisina rahoittavat sen muoti ledju/ ”näytä kaikki samalta” tyylin. Pika vipeillä. Johan se jo nyt näkyy.

  11. Olen kanssasi niin samaa mieltä, ei paremmin asiaa ja ajatuksia voisi sanoiksi pukea. Kaikilla saa olla haaveita, tottakai. Eri asia on miten ne suhteuttaa ja miten niihin suhtautuu. Iso merkitys on tottakai nykyajalla, somella ja vinksautuneilla käsityksillä asioista ja materiasta.

    On todella surullista ettei kaikilla ole samat lähtökohdat elämään, mutta Suomessa on onneksi kaikki mahdollisuudet koulutuksen kautta tavoitella haaveitaan lähtötilanteesta riippumatta. Sen olen itsekin kokenut. Olen köyhästä yksinhuoltajaperheestä ja myös se lapsi/nuori, jolle ei äidillä ollut lapsuudessa varaa ostaa leviksiä eikä muutakaan sellaista mitä toisilla oli tai saattoi olla. En edes tohtinut toivoa mitään, usein toiveet oli hyvin pientä.

    Sain kotoa opin, että unelmien eteen on tehtävä töitä. Sen olen tehnytkin. Helpolla se ei ole tullut – työtä se on vaatinut ja pitkäjänteisyyttä.

    Nyt minulla olisi varaa toteuttaa joitain omia haaveitani ja voisin myös ostaa omalle lapselleni suurimmaksi osaksi mitä hän haluaa, mutta haluan opettaa hänet myös samalla tavalla kuin itseni on kasvatettu. Unelmien eteen pitää tehdä töitä – ei niitä tarjottimella eteen kenellekään tuoda. Tai jos tuodaan niin harvalle. Toisaalta, haluan opettaa lapselleni myös sen, että voimme auttaa muita. Osallistumme joka joulu joulupuu-keräykseen yhdessä, tuemme vähävaraisia. Annamme häneltä pieneksi jääneitä vaatteita kiertoon siten, että lapsi on mukana. Mutta pakko sanoa, että sen mitä minä kovalla työllä olen itselleni saavuttanut. Se ei ole muita varten, jos se joskus jotain varten on niin omaa lasta ja perhettä varten. Autan muita, mutta todellisessa hädässä olevia joilla ei ole läheisiä tai jotka tyytyvät vähänkin. Heille voisin antaa jopa enemmän kuin pyytävät.

    Haaveilla saa ja haaveita pitää olla. Mielestäni se ei ole tämän jutun juju vaan se miten elämä arvoihin suhtautuu ja minkä arvon asioille elämässä antaa.

  12. Hei, olet ihan oikeassa tässä asiassa ja olen niin samaa mieltä kanssasi. Älä välitä, mitä pikkusieluiset kommentoi, jatka vain samaan hyvään tyyliin. Tykkään lukea blogejasi, niissä ei turhaan kaunistella asioita vaan sanot suoraan, mitä olet mieltä.

  13. Moi Minttu. Hyvä kirjoitus, asia on juuri noin. Itse tienaamalla rahaa nuorena oppii ymmärtämään, että ei se kasva puussa. Itse olin bensapoikana 15 vuotiaana ja tienasin omat ”tuhlausrahani”.

  14. Olen Minttu monesta asiasta kanssasi samaa mieltä. Tämä kamppis ei ole ilmeisesti tavoittanut sitä ryhmää, jotka on todella köyhiä. Todella köyhän lapsen haave voi olla uudet sukat tai pikkuhousut.
    Perhe voi olla työtön ja vanhemmat ja lapset monisairaita, eikä rahat riitä edes lääkkeisiin. Usein he eivät jaksa taistella tukiviidakossa, koska ovat saaneet kielteisiä päätöksiä. Facebookissa on useita ryhmiä joissa tavalliset perheet auttavat näitä ahdinkoon joutuneita perheitä. Joskus auttajista on tullut autettavia. En olisi itsekään uskonut, millaista todellista köyhyyttä Suomessa on. Se on piilossa, koska sitä hävetään niin paljon. Tuo Hopen kamppis ei vain tavoittanut oikeaa kohderyhmää.
    Noiden Addu yms. toiveiden keskelle, ei varmaan kukaan kehtaa laittaa toivetta uusista sukista.

  15. Totta joka sana. Meillä tosin se 5-vuotiaskin jo opettelee tienaamaan pienillä kotitöillä taskurahansa.

  16. Minä kuin myös kyseisen hopen kommentin tai monta kommenttia, joissa toivottiin ajokorttia, ulkomaanmatkoja ja ties mitä!! Olin aivan shokissa että mitä hittoa.. Itse olen äärimmäisessä hädässä hakenut apua joskus, kun kaapit kumisevat tyhjyyttä tai lapsella ei ole kuin rikkinäiset housut ja silloinkin toivoin lapsille joulu lahjaksi sukkia, shampoota ja hius juttuja. Ei tullut mieleenikään toivoa adidasta tms.. Ja olin todella kiitollinen jos lisäksi paketeista avautui suklaata tai jotain extraa ja äitiäkin oli muistettu pienellä paketilla. Kyllä ja silloin opiskelin monen lapsen yh äitinä, ja opiskelin juuri siksi että joskus pääsen vielä elämään omia haaveita ja unelmia edes pienen osan niistä. Vieläkään 40 vuotiaana en ole tehnyt yhtään ulkomaan matkaa tai mitään sen kummempaa mutta se on oma valintani, että olen tehnyt monta lasta ja osittain oma valintani että olen eronnut aikoinaan ja jäänyt lasten kanssa yksin. Nyt lasten kasvaessa huolehdin ensin että lapset pääsevät opiskelemaan ja siivilleen, kaksi vanhinta jo sen hienosti tehneet, nyt vakituisissa työpaikoissaan. Heistä ei enää tarvitse huolehtia sillä tavalla. No mutta asiaan palatakseni, minä vain mietin missä menee häveliäisyyden raja. Jos kysyisin omilta lapsilta, mitä nyt toivoisitte jos saisitte toivoa. He sanoisivat että jos pääsisi edes yhtenä kesänä tivoliin tai sitten jotain elokuva lippujen tapaista. Mutta ei, ei ikinä matkaa tai älylaitteita. He ostavat sellaiset itse kun tienaavat siihen rahansa. Kuten vanhin tyttöni teki. Yliopiston ohella teki töitä ett pääsi haaveilemansa espanjan matkalle ja toteutti sen. Ja nautti! Nautti siitä kun rahat oli itse tienattu, kuinka hyvältä sellainen loma sitten tuntuukaan 🙂
    Eli samaa mieltä olen kanssasi. Ja edelleen tiukan paikan tullen, jos haen apua. Toivon ihan perus tarpeita lapsille. Siitä lähdetään.
    Hyvin kirjoitat ❤️

  17. Tää on kyllä niin tyypillistä kapitalistista ’raada että saat elää’-tyylistä puhetta että tekee pahaa. Suomessa on sellaisia joilla ei ole ilman apua mahdollisuuksia elää, ja sinä paasaat kuinka pitää vaan tehdä enemmän töitä. Lasten. Varmaan vanhustenkin, ja sairaiden tai psykologisesti niin rikkinäisten ettei vaan rohkene yhteiskunnan menoon mukaan? Ei se ole kaikille yhtä helppoa muuttaa niitä puitteita, joista on lähtenyt. Köyhyys on tulossa sellaiseksi polttomerkiksi, joka jää nahkaan ja kulkee mukana koko eliniän, muuttui sitten mikä tahansa. Ja se ’apu’ jota annetaan niille, joilla ei ole mahdollisuutta raatamalla omaisuuttaan kartuttaa on niin nöyryyttäväksi kyykyttämiseksi ja nuukailuksi tehty, että monella elämästä menee tarkoituksellisuus ja nautittavuus kokonaan. Puhun tässä osittain omasta, osittain sivustakatsotusta kokemuksesta. On se hyvä päivitellä että aijaijai, köyhätkin ja osattomatkin haluaa HYVIÄ, laadukkaita asioita – ja on hyvin, hyvin helppoa nähdä miksi materiasta haaveillaan, kun siitä on tehty niin julkinen mainonnan ja PR:n kohde. Ainoastaan yhdestä asiasta olen kanssasi samaa mieltä – ei kannata haaveilla sellaisista tavaroista jotka ei auta tulevaisuudessa, varsinkin jos on köyhä. Asia nyt vaan on niin, että nykyisellä työllisyystilanteella ja maailmantilalla ei ole niin yksinkertaista työllistyä, ansaita tai edes tulla yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Jos haluat tuomita ’tyhmiä köyhiä’, tee jotain tän maailman tilan suhteen, että he VOI omalla työllään saada haluamaansa, älä vain päivittele.

  18. Oon niin samaa mieltä! Monesti kuullu että köyhänkö pitää rikkaiden roskat huolia. Jos on varaa valita niin ei oo köyhä. Monesti nää ihmiset on niitä jotka istuu kotona tekemättä mitään, nostasivat perseensä ja tarjoutuisivat vasta palvelukseen.

  19. Juurikin näin!
    Arvostan rohkeaa tapaasi kertoa ja kyseenalaistaa isojakin asioita.

  20. No minä, kemijärveläistyttö 60- luvulla syntynyt, muistan myös että ne levikset piti saada. Hillasuolla rämmin monta päivää, ja sain farkkujen hinnan kasaan. Että ei ihan ilmaiseks niitä farkkuja saatu. 😁

  21. Näin on. Itse en muorempana mitään merkkikamaa ostellut, kun rahaa ei ollut. Maailmassa on tärkeämpiä asioita, kuin se, mikä logo tuotteessa lukee. Itse olen haaveillut ja sitten kärsivällisesti odottanut, että tulee tilanne, jolloin voin jonkun asian toteuttaa. Jos sen saamiseen menee ”liian pitkään”, eikä voi odottaa rauhassa, niin silloiin se asia tuskin on kovinkaan tarpeellinen, sillä jos se ei kestä odotusaikaa, ei se käytössäkään tule olemaan mitenkään erityisen tärkeä. Impulsseja tulee ja menee, eikä niitä kaikkia ole tarkoitettukaan toteutettaviksi. Ne oikeasti tarpeelliset pysyy. Tärkeintä ei ole merkki, vaan käyttötarkoitus. Usein kaupassa kierrellessä näkee paljonkin kaikkea kivaa, mutta ajattelen sitten, miten se tönöttäisi hyllyssä pölyä keräämässä ja suurimmaksi osaksi tuotteet jäävät kauppaan. Joskus myös odotan muutaman päivän, jotta saan selville, unohtuuko se jokin, vai jääkö mieleen.

  22. Olen itse nykyään ns. Köyhä, sairastuttuani vakavasti ja jouduttuani eläkkeelle.. Mutta miksi olen muka köyhä, johtuu omista huonosti hoidetuista raha-asioista, joten siksi nykyään jää vähemmän käteen.. Mutta olen aikalailla sun kanssa samoilla linjoilla, kiitollisuus vähään on kadonnu. Mä olen itse mahdottoman onnellinen kun ex anoppi tuo mulle yllätyksenä makaronia, spagettia, riisiä ja pari pakettia jauhelihaa.. Niillä tiedän loihtivani itselleni hyvää ruokaa.. Enkä ala vaatimaan sisäfilettä! Olen kaikkeen vähään tyytyväinen, mutta kaikki ei.. Ja se on surullista.. Olin terveenä erittäin hyvintoimeentuleva ja sai shopata mitä halus.. Mut niin se elämä heittelee! Hyvin sä Minttu vedät! Monien tarttis kokea, et mitä elämä oikeesti on köyhänä.. Enkä todellakaan haaveile iPadista yms.. 700g jauhelihaa saa mut hyppimään riemusta, koska se tietää vaan ruokaa! Pahoittelen venynyttä vuodatusta.. ❤

  23. Jos lapsella on haaveena päästä vaikka uimahalliin tai hoploppiin, tai saada ne tivoliliput joihin tänä vuonna ei muuten perheellä olisi varaa… helposti kypsymätön mieli ampuu haaveissaan yli, mutta nämä yllä mainitsemani ovat jo monelle ei itsestäänselviä asioita.
    Joku saattaa toivoa pääsevänsä mukaan harrastukseen, jonka kulut ovat vain perheelle liikaa. Onneksi omalla kohdalla pelastukseksi koitui se, että se himoittu harrastus sattui olemaan partio. Siellä myönnettiin stipendejä maksuihin vähävaraisille ja äidin saikusta huolimatta pääsi muksu mukaan.

  24. Jos lapsella on haaveena päästä vaikka uimahalliin tai hoploppiin, tai saada ne tivoliliput joihin tänä vuonna ei muuten perheellä olisi varaa… helposti kypsymätön mieli ampuu haaveissaan yli, mutta nämä yllä mainitsemani ovat jo monelle ei itsestäänselviä asioita.
    Joku saattaa toivoa pääsevänsä mukaan harrastukseen, jonka kulut ovat vain perheelle liikaa. Onneksi omalla kohdalla pelastukseksi koitui se, että se himoittu harrastus sattui olemaan partio. Siellä myönnettiin stipendejä maksuihin vähävaraisille ja äidin saikusta huolimatta pääsi muksu mukaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *