Uncategorized

Suurinta tuskaa on luopua

Eilen mä koin suurinta tuskaa mitä hetkeen olen joutunut kokemaan. Mä jouduin tekemään päätöksen, että päästänkö mä mun pienen juuri 7-vuotta täyttävän koirani tuskistaan vai seuraanko sen kärsimystä vierestä. Bella katseli surullisilla silmillä,  aivan kuin anellen meitä kaikkia perheenjäseniä ”päästäkää mut tuskistani, mä rakastan teitä.” Näin mä sen ainakin koin näkeväni.

Bella, tai oikeammin Bella Luna, on tullut meidän perheeseen jo vuonna 2011. Mun esikoinen oli koirakuumeinen ja meille tarjoutui tilaisuus antaa koti niin kutsutulle ”box dogille”. ”Box dog” tarkoitti, joka Jenkeissä asuessamme opittiin, koiria jotka oli jalostettu, mutta ei kelvanneita. Eli esimerkiksi Bellakin oli kaiketi chihuahua, mutta ei tarpeeksi sievä tai pieni laukkuun. Bella, kuin tuhannet muut kelpaamattomat koirat, olisi hävitetty ”jämät laitetaan laatikkoon ja viskataan tielle, jotta autot ajavat pentujen yli”-tyylillä. Säästetään kuluissa vissiin. Mun mielestä se oli ihan järkyttävää ja näin Bella löysi tiensä meille. Esikoiseni Jasmin nimesi koiran silloisen lempi elokuvansa Twilightin mukaan.

Bella koki melkoisia mutkia jo ihan pikkuisena pentuna. Se nielaisi vahingossa lattialle jääneen korvanapin lankoineen ja ensimmäinen menettämisen pelko oli muutama viikko meille kotiutuessa. Jenkeissä ei myöskään hoideta sen enempää eläimiä kuin ihmisiäkään ilman joko vakuutuksia tai kylmää käteistä, joten siinä kohtaa mun äiti joutui lähettämään rahaa hurjiin kuluihin. Tosin en mä tiedä oliko äidin mielestä se joutumista, hän lähinnä oli sitä mieltä, että kaikki tehdään, jotta pienen elämä säästyy. Tästä alkoi mun äidin ja Bellan yhteinen matka, vaikka koskaan eivät olleet tavanneetkaan.

Meillä oli muutto Suomeen edessä ja Bella piti valmistaa rokottein, siruin ja toinen toistaan hassuimmin hilavitkuttimin. Se ei ollut halpaa puuhaa sekään, joten Sampo nimesi Bellan lopulta ”maailman kalleimmaksi paperittomaksi chihuksi.” Kyllä siihen koiraan oli jokunen tonni uponnut. Suomeen päästyämme äidillä ja Bellalla oli heti yhteys. Näistä kahdesta muodostui kaksikko ja Bella oli kuin laumanjohtaja äidin luona. Ei mennyt kauaa kun BellaBessunen muutti kokonaan äidille. Siitä tuli mun äidin paras ystävä. Paras ystävä, joka oli siinä silloinkin, kun mun pikkuveli muutti kotoa kolmisen vuotta sitten. Bella oli aina mukana.

Bella oli erittäin terve ja hyvä vointinen. Polvi petti ja leikkaus tehtiin joku vuosi sitten, mutta niin se vain parani ja oli kuin nuoret likat harmaantumista lukuun ottamatta. Torstai-iltana kaikki muuttui. Käytiin eläinlääkärissä, jossa todettiin valeraskaus ja mahdollinen niskajumi nisien mahdottomasta imemisestä. Bella sai kipulääkettä ja reseptin relaksanttiin. Lauantaina jalat ei pitäneet ja vietiin päivystykseen. Bellalla todettiin yliannostus. Ei siksi, että olisi saanut väärän annoksen vaan siksi ettei Bellan maksa kuulemma pysty hajottamaan sitä. Ja tätä ei tiedetty. Bella jäi nesteytykseen ja myrkyn poistoon. Sunnuntaina tilanne oli hiukan parempi, mutta jalat eivät enää ottaneet kunnolla alle eikä se pystynyt käymään tarpeillaan eikä syönyt tai juonut. Ilmeisesti hällä oli nopeasti etenevä aivosairaus, jonka todentamiseen olisi voitu tehdä magneettikuvaus, mutta ei juuri muuta. Me emme halunneet pitkittää sen kärsimystä enempää ja maanantaina raasun puolesta tehtiin kovin päätös ikinä.

Kiitos Bella yhteisistä vuosista, olit meille äärettömän rakas.

Instagram – Kauppiaanrouva

Snapchat – Kauppiaanrouva1

Facebook – Kauppiaanrouva

Blogit.fi – Kauppiaanrouva

Bloglovin´- Kauppiaanrouva

14 thoughts on “Suurinta tuskaa on luopua

  1. Otan osaa suureen suruun<3
    Jouduin myös itse saattelemaan oman koirani eilen ikuiselle matkalle. Suru on suuri ja ikävä todella kova… :’(

  2. Olen lukenut monen monituista tekstiäsi, kaikki lapsistasi kirjoittamiisi olen samaistunut erityisesti ja nyt tähän <3 Jaksamisia teille ja äidillesi, luopumisen tuska on aina kamalaa.
    Mutta tuska ja ikävä helpottaa ja ikimuistoiset muistot jää.
    Meidän 6-vuotias poika (niin kuin mekin) on joutunut kokemaan sen tuskan vuoden aikana kaksi kertaa. Mutta se mitä eläimet ovat opettaneet hänelle ovat kullan arvoisia.

  3. Niin se vaan on. Joskus on tehtävä päätös, jota ei haluaisi tehdä, mutta onneksi järki sanoo toisin. Itse jouduin tekemään samaisen päätöksen 13v. Akita-rotuisen, Rasmukseni kanssa. Näin, että hän kärsi, ja iso koira, en voinut kantaa, kun lonkat oli kipeinä, joten…päätös oli tehtävä…. Kova ikävä on vieläkin, 9v jälkeen…. <3

  4. Aina yhtä sydäntäsärkevää lukea tämmösiä.. Tulee mieleen viime vuosi, kun oma koira jouduttiin viemään yht’äkkisen romahtamisen vuoksi piikille. Vieläki tuntuu pisto sydämessä, kun vaan yks koira tulee vastaan. En tahdo sanoo muuta ku päivä kerrallaan, antakaa surun tulla ja pitäkää huolta toisistanne. 💕

  5. Itse en ole omaa lemmikkiä ikinä joutunut hautaamaan, mutta on parin lemmikkiystävän menetystä jouduttu vierestä seuraamaan. Ymmärrän siis suruanne hyvin ja voin lausua teille vain tuntemattoman lohdun: otan osaa suruunne, olkaa vahvoja. Kiitos myös motiivistanne ottaa Bella, te varmasti pelastitte sen pienen elämän. ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *