Blogi, Hyvinvointi, Ruoka

Kiroileva läski, vai ihan vaan oikea ihminen?

Sarja-laihduttaja täällä terve! Ottakaa toki huumorilla, koska minäkin osaan monesti itseni siten ottaa. Suurin Pudottaja Suomi käynnistyi viime viikolla Nelosella. Siellä minä sekä muutama muu kisailee leikkimielisesti (ken osaa siten kisata) ja ottavat aikaa itselleen. 

Kuva: Nelonen Media

Idea on kisassa kamppailla painon suhteen. Eli se, joka vähiten pudottaa painoa viikon aikana, joutuu häätöäänestykseen. Simppeliä, eikö totta? No jotta sitä painoa tippuisi, niin on ehdottomasti noudatettava annettuja ohjeita ja kaivaa itsestään se liikkuja-Minttu. En voi enempää painottaa kuinka epämukavaa se voikaan olla. Ikuinen sohvaperuna, ylistressaantunut perheenäiti, ylisuorittava ja itsensä lohtusyönyt keski-ikäinen nainen pitäisi saada motivoitua. Ja mitäs kun peilikuva ei ole se motivaattori? Mitäs kun ei kiinnosta mitä kukaan ajattelee mun persevästä ja reitevästä olemuksesta? En näköjään edes minä itse. Toki pakko myöntää, että persevä ja reitevä oon aina ollut, mutta sitten kun lisäät siihen vielä kaiken lisäksi sen mahakkuuden, niin tottahan toki alkaa päässä takomaan. Mutta onko se motivaatio, joka takoo? No ei. Ainoa harmitus siitä, ettei vaatteet mahdu päälle. 

Kuva: Nelonen Media

Helsingin urheilulääkärikeskus oli mukana tässä meidän projektissa. Ensinnäkin terveydellisistä syistä, mutta tietenkin myös turvallisuus syistä. Rapakunnossa olevat ihmiset, jotka kisaavat fyysisellä tasolla, laittavat kehonsa shokkiin kun sieltä poistetaan alkoholi, turha sokeri, liiallinen huono rasva ja lisätään hyvän ravinnon määrää, on pakko testeillä ensin selvittää voivatko he turvallisissa rajoissa pudottaa painoa tällaisessa formaatissa.

Kuva: Nelonen Media

No sieltä se Mintsen motivaatio tuli jyrän lailla. Kun sua tuijottaa kaksi silmäparia ja antaa kylmää faktaa sun fysiikasta ja mahdollisesta suunnasta johon olet itseäsi ajamassa, niin veti muikkelin hyvin nöyräksi. Se omahyväinen ”ei mulloo mitään vaivoja” asenne koki totaalisen murenemisen. Juu, minulla ei ole vielä vaivoja, minun veriarvot ja kaikki tulokset indikoi minun olevan vielä fyysisesti terve, mutta rasvamassa on kehossa aivan liikaa. Ja se taas tarkoittaa, että olen suuntamassa kohti elintapasairauksia. Siihen en halua itseaiheutetusti joutua. Ikä ja elämä tuo kremppoja muutenkin, joten itseäni en halua alkaa syyttämään.

No sitten tulee se palauteryöppy ohjelman tultua. ”Muuten oot ihan kiva, mutta kiroat liikaa”. Niin kiroan. Kun tunnelataus on päällä, mä kiroan. Ja voin vannoa ja vakuuttaa, että koko ohjelmassa mukana olo aikanani kiroan enemmän kuin siviilissä koskaan. Joten, jos haluatte tuomita minut siitä, olkaapa hyvät. Jos se tekee minusta huonon äidin, sit se on niin. Toivon pystyväni elämään ilman elintapasairauksia ja niin, että voin sitten vaikkapa korjata kiroiluni aiheuttamat vahingot vanhempana. 

On oikeastaan aika hullua, kuinka voi olla niin tottunut kaikennäköisiin palautteisiin. Negatiiviset varsinkin osaan ottaa nykyään todella ”kevyesti”, koska mä saan niin paljon enemmän positiivista palautetta ja energiaa jengiltä, joka joko painii samojen juttujen kanssa, on myös inhimillisiä ihmisiä, mutta eritoten ovat sydämeltään aitoja ja helposti lähestyttäviä. 

Yks todella hauska palaute on se, että ”miksi tyrkytät itseäsi ja läskejäsi ruutuun?” Ai miks? No siks, että sinä rakas kommentoija saat muun puolen miljoonan muun ihmisen joukossa niitä katsella, saadaan myös materiaalia muille haukkumasivustoille sekä eri tyylisten ihmisten blogeihin materiaalia siitä kuinka kyseenalainen formaatti onkaan kyseessä tai saadaan joku taho jota syyttää koko maailman syömishäiriöistä. Tai sitten ihan oikea realistinen syy saattaa olla, että mä tykkään tehdä telkkaria, mä tykkään haastaa itseäni ja mä tykkään kokea uusia juttuja sekä siinä saattaa piillä se mun kauan kaivattu into laittaa rasvasuhteet kropassa oikeisiin mittasuhteisiin. Mut mä annan jokaisen katsojan itse määrittää mun syyn, se on paljon hauskempaa sillee.

En edelleenkään lupaa olevani yli-ihminen, enkä lupaa etten koskaan enää repsahda. Mutta mä voin luvata ottavani päivän kerrallaan ja olla ylpeä itsestäni silloinkin kun siihen ei olis näennäistä syytä.

Uncategorized

I’m BACK

Täällä taas! Muutaman viikon hiljaiseloa on pitänyt. Lähdin mukaan Suurin Pudottaja Suomi ohjelmaan ja sen kuvaukset alkoivat tuossa kesän alussa. Mitä siellä tapahtui tai miten kauan oltiin kiinni, niin en saa kertoa, mutta lupaan kaiken selviävän aikanaan. Pakko kuitenkin hehkuttaa miten mahtava kokemus oli ja kuinka upeaa oli oppia ennen kaikkea itsestään valtavan paljon uutta! Opin myös ystävyydestä hurjan paljon, ja voin sanoa lähteneeni reissusta paljon rikkaampana kuin sinne mennessä. Henkisellä puolella siis. Lompakko oli ihan yhtä kuiva.

Mä palasin Lappiin ensimmäisenä ja olen nauttinut nyt viime päivät luonnossa liikkumisesta sekä perheeni seurasta. Uusperhekuvioissa on aina sellaista ”pikkukivaa”, että levällään ollaan paljon useimmin kuin kaikki koossa. Viikonlopuksi toivon saavan sellaisen lottovoiton, jossa ollaan vihdoin kaikki koossa. Hirmu kova ikävä äitiä ja pikkuveikkaakin.

Alkukesän aikana on paljon uutta tuulta käynyt meidänkin elossa. Ostettiin tontti ja kuokka lähtee ihan näillä näppäimillä maahan. Nopeet liikkeet on tunnetusti todella näyttäviä ja sillä teemalla me näköjään jatketaan. Baba aloittaa esikoulun ensi kuussa ja on korkea aika hänen saada myös Lapin kotiin oma huone. Siispä Kaulasten raksaprojekti alkakoon. Aika jänniä fiiliksiä sekin tuottaa. Me kaksi, kun aikoinaan hynttyyt lyötiin yhteen, niin vannottiin ettei muuten ikinä naimisiin mennä tai lainoja oteta. Näköjään kaksi asuntovelkaa sekä 8 vuotta avioliittoa ja yhtä yhteistä tyärtä rikkaampana me ollaan unohdettu kaikki kaukaiset lupaukset. Enkä kyllä pois vaihtais. Sen verran seikkailunmakuista eloa on tuon Kaulasen rinnalla ollut taapertaa.

Että voi ihmislapsi olla onnellinen omasta sinisestä putkestaan 🙂

Mä olen tässä menneenä aikoina joutunut ihan hirveästi kamppailemaan oman hyvinvointini kanssa, vaikka kaikki ulkoiset puitteet ovatkin olleet kohdillaan. On ollut pakko pysähtyä ja miettiä mikä on itselle tärkeintä ja miksi. Onko sillä oikeasti mitään väliä, kuinka hitokseen painaa duunia, jos tuntuu ettei muuten jaksamiset riitä. Minäkin kun käytännössä painan useampaa duunia kuin ”vain” tätä toimitusjohtajan pestiä. Parasta siinä oman pohjan löytymisessä on ollut ehdottomasti ihan arkiliikunnan löytyminen. Olen aikaisemmin ollut ehdoton siinä, kuinka mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa liikkua. No kappas. Ompas mulla. Ei välttämättä mitään montaa tuntia siirtymisineen, mutta pieni tovi päivittäin on mulla itselleni irrottaa ja se on ihan mahtavaa. Armollisuutta itselle ja asioiden priorisointi, se on ollut Mintun oppi. Eikä tämä ihmiselämä tunnu olevan koskaan valmista, aina löytyy parannettavaa ja uusista asioista haaveiltavaa. Mutta tässä ja nyt, mullon oikeastaan ihan huikean hyvä olla.

Blogi, Hyvinvointi, Kulttuuri

Köyhä – et ole oikeutettu haaveisiin

Minttu sohas jälleen ampiaispesään. Menin hölmö kritisoimaan Hope Ryn järjestämää kampanjaa, joissa vähävaraisille lapsille toteutetaan haaveita tästä Toivon päivään saakka. Sen tarkemmin erittelemättä, voitte lukea avoimen facebook-postaukseni jos siltä tuntuu.

Olin aika tyrmistynyt ihmisten reaktioista ja kommenteista. Ei siksi etteikö niille olisi sijaa tai mielipiteillä olisi arvoa, vaan siitä kuinka meidän yhteiskunta on rakennettu tänä päivänä. 

Kritisoin postauksessani sitä, että lapsi jonka perheellä on älyttömän vähän, haluaa monen sadan euron kuulokkeet, merkkivaatteet ja -kengät, tekoripset ja -kynnet. Kavereiden kanssa ulkomaille oli vain bonus. Mopo ja mopokortti. Kritisoin sitä, että missä kohtaa se vähävaraisuus tai auttaminen nostaa päätään? Odotetaanko yritysten tai varakkaiden ihmisten oikeasti olevan sydämettömiä mikäli eivät kustanna merkkikamaa vähävaraisten perheiden nuorille?

Eräs toivoi SAAVANSA vuokratakuurahat sekä sisustusrahaa omaan asuntoon. Mun 18 vuotias esikoinen totesi kommentin lukiessaan ”missä vaiheessa mistään SAADAAN vuokrarahat? Eikö jokainen itse tienaa omaisuutensa?” Niimpä niin. Se, että perheen vanhemmat eri syistä joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ei kai tarkoita sitä, että lapset sinne automaattisesti päätyy? Riippumatta taustoista joista tullaan, niin onhan jokaisella mahdollisuus määrittää omaa kohtaloaan. Vaikka perheen vanhemmat tienaisivat hyvin tai edes keskiveroisesti, ei se tarkoita että perheen lapset saavat automaattisesti kaiken haluamansa. Ainakin omasta perheestäni voin näin sanoa. Uskon isoihin unelmiin ja uskon myös siihen että kovalla duunilla on mahdollista niitä saavuttaa.

Tosin sain mä paskamyrskyn aikaiseksi silloinkin, kun sanoin 13-vuotiaan tyttäreni menneen töihin tienatakseen omat tuhlausrahansa. Mutta näin meillä vain toimitaan. Jokainen (paitsi 5-vuotias) tekee rahansa eteen työtä. Ja siitä ollaan erittäin kiitollisia, että on mahdollisuus tehdä töitä eikä kukaan ole sairas. Toivottavasti näin saa jatkuakin.

Tälläin mä tätä asiaa mietin. Mä olen tehnyt oman rahani eteen hitosti työtä ja uhrannut paljon muusta. Olen käynyt kouluni, jotta olen voinut edetä urallani. Olen myös syönyt viikkotolkulla pelkkää makaroonia kun ei ollut yksinkertaisesti muuhun varaa. Ja nyt kun mulla on varaa tehdä asioita itseni ja perheeni eteen, niin mun ei sitä tarvitse yhdellekään selittää eikä tuntea huonoa omaatuntoa. Ei niin kauan kun en ole itse hanska ojossa odottamassa ”saavani” keneltäkään mitään tai pyydä keneltäkään mitään. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka yrittäjänaisten keskuudessa, jossa jollain saattaa olla päästä varpaisiin Guccia. Hän on varmasti sen ansainnut eikä se suinkaan ole multa pois. Emme myöskään kerää porukalla rahaa, jotta voisin kokea kuuluvani joukkoon. Ja tämä ilmiö mua huolestuttaa. Jos me annamme siunaksen sille, ettei nuori vain syrjäydy joutuessaan olemaan ilman luokkakaverinsa kaltaista merkkivaatetta, niin mihin se raja koskaan vedetään?

Mun nuoruudessa oli Levis farkut se juttu. Muistan niiden maksaneen 500 markkaa kipale. Mun äiti totes ykskantaan ettei hänellä yksinhuoltajana ollut varaa. Ne farkut kun riipastais niin se olisi ruuasta, autoilusta ja sähköstä pois. Niin se vaan oli. Ja mä sain kyllä säästää ja ostaa omilla rahoillani jos halusin. Ja vaikka kavereilla niitä oli, niin en mä muista joutuneeni kenenkään hampaisiin ettei mulla ollut. Jos olisinkin, niin äiti olis puuttunut siihenkin.

Mulle sateli marttyyrikommentteja ”miksi köyhä ei saa haaveilla”, ”köyhä ei ole koskaan oikeutettu haaveisiin” tai ”köyhän pitäisi olla kiitollinen sukista ja säkillisestä porkkanoita”. Niin no, empä tiiä. Mut jos sä olet ns köyhä ilman mahdollisuutta ruokkia tai vaatettaa lastasi niin kyllä mä oletan sun olevan kiitollinen ehkä pienemmistäkin asioista mitä jengi pystyy omien rahkeidensa ja auttamisenhalunsa puitteissa antamaan. En missään tapauksessa ymmärrä miksi mun pitäisi rahoittaa merkkivaatteita tai high tech kamaa sun lapsille, kun en sitä jaa omillenikaan. 

Ja kun sanotaan että lapset vain katsoo IGtä jolloin joukkopaine kasvaa, niin siinä tapauksessa katsoisin peiliin. Mullon kolme tytärtä, ja yksi lisänä avioliiton kautta. Kumpikaan näistä 14 vuotiaista ei pyytele meiltä mitään monen sadan euron arvoisia vempeleitä vaikka asuvat liki 900 kilometriä toisistaan ja käyvät eri kouluja. Asuvat vielä molemmat eri viikot eri vanhempiensa kanssa. Kouluissakin on näköjään eroja. Jos joukkopaine määrittää miten lapsi itseään katsoo tai elämässä menestyy, niin itse lähtisin takaisin perusasioiden piiriin. 

Haaveilua en missään tapauksessa tuomitse, mutta haaveet toteutuvat kovan työn tuloksena. Ja olisko syytä haaveilla muusta kuin materiasta. Tai jos materiasta niin esimerkiksi mahdollisuudesta saada kitara kun perheellä ei ole varaa sitä ostaa. Näin ollen kitaristin tai muusikon ura voi mahdollisesti tuoda jonain päivänä haaveilemasi materian kun olet ensin tehnyt sen työn. En vain näe sitä, että ne Beatsin kuulokkeet tai Adidaksen verkkarit edesauttaa menestystä pidemmälle elämään.